Kun informaatiodieetti närästää

Olen tietoläski. Se tarkoittaa informaation ylensyöntiä. Termiä käytti eräs tutkija kuvatessaan ihmisiä, joiden henkilökohtainen tiedonhallinta on heikkoa. Liekö omakohtaistakin, koska tiedon ahmiminen on tyypillistä ellei peräti välttämätöntä kyseiselle ammattikunnalle. Miksi tietoa sitten pitää kahmia kaksin käsin?

Maailmasta eivät mielenkiintoiset, jollain tavalla dokumentoidut asiat lopu. Uteliaalle ihmiselle tämä on ongelman ydin. On vain hauskaa tietää enemmän. On kuitenkin olemassa vaikeasti määritettävä raja-arvo, jolloin ahmiminen kääntyy itseään vastaan. Tieto ei enää sula, vaan se vetää aivot tukkoon. Tieto ei jää muistiin, se tuntuu sirpaleiselta ja yhdentekevältä. Se ei synnytä uusia yhteyksiä olemassa olevan tiedon kanssa.

Ajatus informaatiodieetistä pohjautuu siihen, että omaksuttua tietoa tulisi tarkkailla ruokavalion tavoin. Etenkin silloin, jos elämä koostuu pitkälti tiedon keräämisestä, muokkaamisesta, järjestelystä ja siirtelystä. Jos tieto on digitaalisessa muodossa, seurantaa voi automatisoida eri tavoin. Esimerkiksi Scoopinion-sovelluksella voi seurata omaa “mediajalanjälkeä” varsin havainnollisella tavalla. Analogiset mediat puolestaan kertyvät pinoiksi pöydille ja hyllyihin.

Useimpien informaatiodieetti on varsin rutinoitunut. Sen kulmakivet voivat olla esimerkiksi Helsingin Sanomat, Kauppalehti ja puoli yhdeksän uutiset. Dieetti on turvallinen, ja sisällöllisesti ihan pätevä ja luotettava. Dieetti on ongelmallinen, jos ihminen haluaa ajatella asioita joita muut eivät ajattele tai jos hän haluaa nähdä maailman sellaisena kuin ei ole tottunut sitä näkemään. Alf Rehn kertoi kerran, että hän oli osana erästä konsultointiprojektia pakottanut yrityksen johtohenkilöt lukemaan vasemmistolaisliberaaleja sanomalehtiä konservatiivijulkaisujen sijaan. Vastustus oli ollut huomattava, mutta edut olivat hahmottuneet pian. Ihmisten maailmankuva oli raikastunut silmänräpäyksessä.

Ihminen on elitistijuntti, jos hän ei koskaan lue Seiskaa tai Alibia. Highbrow-informaatiota pitää sotkea kaiken maailman sonnalla. Pillerihumalassa toikkaroiviin white trash -ikoneihin kiteytyy suuri osa maailman absurdiudesta. Huimassa lennossa oleva Vice-media ymmärtää korkean ja matalan välillä surffailun edut. Vice voi kertoa liimaa imppaavista Somalimaan katulapsista, mutta yhdistää samaan artikkeliin oivaltavaa yhteiskunnallista analyysiä. Samaan tapaan kirjoitti Hymyn tähtireportteri Veikko Ennala 1960- ja 70-luvuilla.

Ian Leslien artikkeli Intelligent Life -lehdessä kuvaa osuvasti sitä, että internet voisi olla maailman suurin serendipiteettikone, mutta käytännössä on sitä harvoin. Vaikeasti kääntyvä serendipiteetti-sana tarkoittaa onnekasta sattumaa tai “sattumahdollisuutta”. Netillä onkin taipumus yksipuolistaa ihmisen maailmankuvaa. Verkosta löytää sen, minkä sieltä haluaa löytää. Sosiaalinen media supistaa näkökulmaa entisestään, koska omat verkostot koostuvat ihmisistä, jotka edustavat samaa yhteiskuntaluokkaa, harrastavat samoja harrastuksia, kuuntelevat samoja bändejä, peukuttavat samoja Helsingin Sanomien kolumneja, herkistyvät samojen sympatiasisältöjen äärellä. Jos verkossa haluaa yllättyä, täytyy sen eteen tehdä töitä!

Työn tulevaisuuteen erikoistunut professori Lynda Gratton on ennakoinut, että ihmiset tarvitsevat tulevaisuudessa yhä enemmän “kognitiivisia assistentteja” hallitakseen päivittäistä informaatiokuormaa. Kognitiivinen assistentti voi olla jokin Sirin kaltainen teknologia, mutta myös globaaleilta freelancer-markkinoilta hankittu henkilö. Näin Gratton kuvaa The Shift: The Future of Work Is Already Here -kirjassaan Alfie-nimistä kognitiivista assistenttia: “Alfie is unique – it’s a machine that uses artificial intelligence to build a logic which best fits Jill’s context and working patters, and evolves as Jill’s preferences become clearer.”

Lihasta ja verestä koostuvia assistentteja tulevat käyttämään jatkossakin ne, joilla on siihen varaa. Tekoälyyn perustuvia tiedonmurskaajia voivat käyttää puolestaan kaikki, joilla on jonkinlainen kehittynyt älylaite käytössään. Toisaalta tietolihomisen voi pysäyttää ilman apuriakin. Kuulin taannoin kahdelta IT-alalla toimivalta johtajalta, että he näkevät jo orastavana trendinä siirtymän takaisin yksinkertaisiin peruspuhelimiin. Ihmiset ovat havahtumassa jatkuvien keskeytysten, pakonomaisen virtuaaliläsnäolon ja sirpaleinformaation huonoihin puoliin. Koska pidän kokeiluista, saattaa yksi tulevista blogikirjoituksistani ollakin nimeltään “viikko ilman älypuhelinta”.

Olenko biohakkeri?

Kysymys kuulostaa hassulta. Biohakkerointi ja oman elämän kvantifiointi ovat hieman koomisia ilmiöitä, koska korskeine termeineen ne ovat olevinaan enemmän kuin ovat. Silti suhtaudun niihin lähtökohtaisen positiivisesti, toisin kuin esimerkiksi professori Alf Rehn Turun Sanomien kirjoituksessaan.

Wikipedia-määritelmän mukaan ”biohakkeri suhtautuu kehoonsa monimutkaisena systeeminä, jonka puitteissa tehdään hypoteeseihin perustuen omakohtaisia systeemisiä interventioita”. Elämänsä kvantifioija pyrkii puolestaan kehittämään itsetuntemustaan numeerisen tiedon avulla. Tätä tietoa voi kerätä esimerkiksi älypuhelimella tai erilaisia sensoreja sisältävillä rannekkeilla. Ilmiöt esiintyvät yleensä rinnakkain.

Luulen, että olen osa-aikainen wannabe-biohakkeri, joka poimii mielellään parhaat puolet uusista elämäntapavirtauksista. Toiminta on poukkoilevaa, mutta silti avoin kokeilu on parempi tapa suhtautua uusiin asioihin kuin naljaileva ”ne siellä jossain tekevät jotain vähän hölmöä” -tyyppinen ylimielinen etäisyydenotto (mistä en syytä Rehniä!). Trendien kokeileminen antaa syvemmän ymmärryksen kuin pelkkä trendien havainnointi.

Tarkkailen usein lähikaupassa, millaisia tuotteita ihmiset asettavat kassan hihnalle. Kotikulmillani Helsingin Kalliossa keskimääräinen nuori mies ostaa viikonpäivästä riippumatta kaljaa, pakastepitsan, karkkia ja tupakkaa. Biohakkerin lähtökohta ravinnon optimoinnissa voi olla elitistinen ja kallis, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Edellä mainitun kaltaisen dieetin korvaaminen jollain edes vähän paremmalla ei ole finanssikysymys, mutta henkinen hyppy Dr. Oetkerista pakurikääpään on pitkä. Tässä biohakkerointi törmää kaikenlaisen self-helpin perusongelmaan: omien tapojen ja rutiinien muuttaminen voi olla tolkuttoman vaikeaa.

Olen tavannut biohakkerikulttuurin avainhenkilöistä Teemu Arinan ja Jaakko Halmetojan ohimennen, ja pidän heitä kiinnostavina hahmoina. ”Hahmo” voikin olla hyvä sana, koska esimerkiksi Arina esiintyy medioissa jonkinlainen aivotoimintaa mittaava häkkyrä päässään. Tällainen tienraivaus on kiinnostavaa, vaikka se sisältäisikin lievän Kummeli-ulottuvuuden. Biohakkeri provosoi ihmisiä ajattelemaan omaa kehoaan ja terveyttään.

Arjen biohakkeri tekee elimistöllään kokeita, ”eksperimenttejä”. Fiksuin viime vuonna tekemäni koe oli kasvissyönnin aloittaminen. Kyseessä oli nimenomaan elämäntapakokeilu, jonka keston suhteen en asettanut minkäänlaisia tavoitteita. Kasvissyönnissä ei ole kyse siitä, että jättää vanhasta ruokavaliosta lihan pois, mutta syö muuten kuten ennen. Niin voi käydä, mutta todennäköisesti ei. Olennaista on se, että koko ruokavalio rakentuu uudesta näkökulmasta, mikä omalla kohdallani johti merkittävästi kohentuneeseen hyvinvointiin.

Elämän kvantifioinnin hengessä kokeilin unen mittaamista Androidin SleepBot-sovelluksella. Koska minulla ei ole uniongelmia, en nähnyt syytä kokeen jatkamiseen, eikä koe varsinaisesti hyödyttänyt minua mitenkään. Sovelluksen tuottama data oli kuitenkin varsin kiinnostavaa, koska sovellus taltioi esimerkiksi hengitysäänet ja havainnoi sängyssä pyörimistä. Jos ihminen nukkuu levottomasti tai herää omaan kuorsaukseensa, on tällainen mittaaminen hyvä tapa täsmentää ongelman luonne.

Teknologia kiehtoo miehiä. Kenties paras piirre biohakkeroinnissa on se, että se tuo teknologisen motiivin oman terveyden kehittämiseen, mikä puolestaan inspiroi uudenlaisia ihmisryhmiä kantamaan huolta hyvinvoinnistaan. Biohakkerin eksperimentit eivät nimittäin ole useinkaan täysin uusia asioita, ideat on vain kontekstualisoitu uudella tavalla. Kyseessä on käyttäytymisen brändääminen. Terve piirre biohakkeroinnissa on myös auktoriteettien kyseenalaistaminen: esimerkiksi tiedollisten resurssien suhteen biohakkeri on samalla viivalla koulutetun lääkärin kanssa. Hänellä on välitön pääsy tietoon, vaikka tieto ei olisikaan vielä kehittynyt kokemuksen tuomaksi viisaudeksi. Tiedon yhdistäminen itsetuntemukseen on loistava lähtökohta, mutta sisältää myös hoitovirheen riskin.

Alf Rehn kritisoi biohakkerointia ja koko lifehacking-ilmiötä siitä, että se on vaativaa hyväosaisten touhua. Elämäntavan voi viedä äärimmilleen, jolloin tuloksena on datamassojen kuormittama neuroottinen kontrollifriikki. Itse soisin, että biohakkerin ajattelutapa auttaisi ihmisiä kehittämään itsetuntemustaan ja itsenäisyyttään terveyteensä liittyvissä asioissa.