Tavallisen ajattelun voima

Tavallisen ajattelun voima

”Hei me diipdaivataan tälle mahdollisuusalueelle ja muotoillaan brändipositiota asiakaskeskeisemmäksi.”

Tyypillistä liike-elämän esperantoa, jollaista paukutan itsekin joskus palaverissa. Tutkimuslaitoksen dosentti saattaisi sanoa asian näin:

”Selvitämme toimijaverkoston valintapreferenssejä ja kehitämme tuotemerkkiattribuuttien suhdetta asiakasrajapintaan.”

Edelleen koukeroista turinaa. Miten asia ilmaistaisiin lastenkirjassa?

”Hei ystävät! Tutustumme tähän asiaan ja teemme siitä jotain kivaa muille.”

Aikuisten pitäisi opetella puhumaan lasten tavoin. Asia pysyy samana, mutta kohina viestin ympäriltä katoaa. Jokainen kokenut viestijä, toimittaja ja puhuja tietää tämän. Silti se on vaikeaa.

Jokaisella ihmisryhmällä on oma tapansa puhua. Omaperäisen sanaston merkitys on tärkeä esimerkiksi vankiloissa, armeijassa ja erilaisissa alakulttuureissa. Nuoret haluavat käyttää sanoja, joita vanhemmat eivät ymmärrä. Murteet erottavat maantieteellisiä alueita. Stadin slangi toi suomen kieleen vaikutteita ruotsin ja venäjän kielistä, ja mahdollisti sen, että saman pihapiirin erikieliset lapset pystyivät puhumaan keskenään. Samalla ulkopaikkakuntalaisten oli yhä vaikeampi ”bonjata”, mistä Sörkan ja Rööperin kaduilla puhuttiin.

Myös työelämän kieli on eriytynyt yleiskielestä. Korporaatio-ihmisen puhe vilisee anglismeja. Virkamies rakastaa lauseenvastikkeita. Rasvanahkaduunari keventää työtään ronskilla huumorilla. Nuori nousukas keulii ulkomaisten bisneslehtien muotisanoilla. Trenditietoinen puhuja on vaihtanut nasaalin ironian hösöttäväksi intomielisyydeksi.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault (1926-1984) oli yksi aikansa arvostetuimpia ajattelijoita. Hän on sanonut, että Ranskassa intellektuellin pitää kirjoittaa osittain käsittämätöntä tekstiä. Muuten häntä ei pidetä riittävän syvällisenä ja vakavasti otettavana. Moni suomalainen asiantuntija on omaksunut saman periaatteen. Syntyy Foucault’n kuvaamaa ”obskurantismin terroria”, jossa ensin tuotetaan ”nonsensea”, ja tähän kohdistuneeseen kritiikkiin vastataan: ”Et vain ymmärtänyt minua oikein!”

Kieli viestii asemasta. Sanavalinnat ovat tapa erottautua muista. Kieli on kamppailun alue. Kilvoittelussa pärjää se, joka määrittää puheenaiheet. ”Fillarikommunismista” puhuva ulkoministeri tietää tarkalleen, että hänen sanavalintansa leviävät seuraavan aamun kahvipöydissä kuin rutto – pidettiin ajatuksia hyvinä tai huonoina. Julkiseen keskusteluun kuuluu se, että myös hölmöjä ajatuksia saa esittää. Muuten niitä ei voi osoittaa vääriksi. Siksi poliittinen korrektius on vaarallista.

Onko kielellinen monikulttuurisuus rikkaus? On, jos ymmärrys lisääntyy ja maailma näyttäytyy vivahteikkaampana. Usein ymmärrys kuitenkin hämärtyy. Sekava puhe voi peitellä sisällön puutetta tai ajattelun heikkoutta. Kun merkitykset eivät ole kirkkaita, lisääntyvät väärinkäsitykset. Puhe ei käänny teoiksi, koska kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

Tiedon hallitsemattomuus kokemuksena

“Mul on se jossain meilissä” on tuttu vastaus moneen kysymykseen. Havainto on arkipäiväisyydessään tylsä, mutta paljastaa jotain olennaista tiedon luonteesta.

Kun tieto on “jossain meilissä”, ovat sekä tiedon lähettäjän että vastaanottajan aikeet olleet yleensä vilpittömät. Lähettäjä odottaa, että vastaanottaja huomioi tiedon ja perehtyy siihen. Vastaanottaja ei kuitenkaan niin tee, vaan jättää tiedon ylimalkaisesti roikkumaan. Hän ehkä ajattelee palaavansa siihen myöhemmin tai tieto ei yksinkertaisesti tunnu riittävän tärkeältä vastaanottohetkellä. Vastaanottaja luottaa siihen, että löytää tiedon tarvittaessa. Riittää, että mahdollisesti tärkeä tieto on ehkä löydettävissä joskus jostain. Kuten legendaarinen viestinnän professori Osmo A. Wiio sanoi aikoinaan: ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.”

Varjelemamme tieto on harvoin niin tärkeää kuin kuvittelemme sen olevan, vaikka tieto sisältäisikin kolmen liuskan mittaisen salassapitoklausuulin ja formulakuskin tilipussille sopivan hintalapun. Tieto elää vasta vuorovaikutustilanteessa. Tieto vaatii reaktion ja sen pohjalta syntyvän toiminta-aikeen. Suurin osa tiedosta on historiatonta ja tulevaisuudetonta: tiedon merkitys ja arvo kuolevat sekunneissa. Vastaanotetut viestit lähes välittömästi tuhoava Snapchat-menestyssovellus on tästä erinomainen esimerkki. Tiedon säilyvyydellä ei ole merkitystä, vaan iloa on pikemminkin tiedon säilymättömyydestä. Lyhyt parasta ennen -päiväys on etu viestiviidakon huomiotaisteluissa.

Moninapaisen verkoston yhteistyöhankkeet luovat usein kokemuksen tiedon hallitsemattomuudesta. Esimerkiksi viiden tahon muodostama koalitio luo monimutkaisen tiedollisen koreografian, mikä näkyy tavallisimmin sähköpostiruuhkana ja kalenterien yhteensovittamisen vaikeutena. Kokeneellekin koordinoijalle tällaisen “systeemin” ja siihen liittyvän viestinnän hallitseminen on vaikeaa. Kun yhteinen hanke on saatu päätökseen, on monilla uupunut ja “ihan kiva 8+” -tyyppinen olo. Tilanteen kompleksisuuden vuoksi yhteinen taival ei välttämättä jatku, vaikka harjoittelu on vasta alkanut. Lopettaminen voi olla virhe, koska tulevaisuudessa monialaisten verkostojen yhteistyö ja sen orkestrointi ovat yhä merkittävämmässä roolissa: maailma ei rajaudu helposti hahmotettaviksi könteiksi, vaan tieto ja ihmiset kulkevat notkeissa rihmastoissa. Onneksi verkostojen hallintaa helpottavat sosiaaliset teknologiat kehittyvät koko ajan.

Tiedon elohopeamaisuus on luonut tilanteen, jossa itse työn määritteleminen on lähes mahdotonta. Kun työ ei rajaudu ajan tai paikan mukaan, on työksi kutsuttavia ajatuskulkuja yhä vaikeampi tunnistaa. En pidä työn täsmällistä lokerointia edes tarpeellisena, mutta itse kysymys on kiinnostava ja se sisältää monia implikaatioita. Luovassa työssä käy usein niin, että tiukkatempoinen ”toimistoaika” kuluu yhteydenpitoon, projektien koordinointiin ja sekalaisiin silppuhommiin. Varsinainen luova ongelmanratkaisu tapahtuu kuitenkin usein aivan muualla kuin tyypillisessä työkontekstissa. Ratkaisua kaipaava ongelma on määritelty esimerkiksi palaverissa, mutta kiireessä ongelma on jäänyt muhimaan alitajuntaan tai ongelmaan liittyvät varhaiset ideat eivät ole olleet riittävän hyviä. Varsinainen kuningasidea kuitenkin ilmestyy usein silloin kun sitä vähiten odottaisi. Itse olen huomannut, että esimerkiksi uiminen käynnistää usein työn kannalta suotuisia ajatusprosesseja, vaikka menenkin uimaan ennen kaikkea virkistymisen ja vetreytymisen vuoksi. Alitajunnan jalostava vaikutus on tärkeä.

Eräs menestynyt markkinointiammattilainen sanoi kerran, että “jos ideointi vaatii brenkkua, niin sitten otetaan brenkkua”. Muistan myös elävästi, kun eräs tieto- ja mediayhteiskunnan tutkija halusi nauttia palaverin alussa “eurooppalaisen iltapäiväbissen”. Kesken palaverin hän jaaritteli noin 10 minuuttia puhelinmyyjän kanssa ja kaiken lisäksi laittoi tämän innokkaan kauppanaisen kaiuttimelle. Alkoholin vaikutus luovuuteen ja ajatteluun on kaksisuuntainen. Pidän Andy McCoy’n käyttämästä sanasta “blues-öljy”: yksi tai kaksi annosta puhdistaa sopivasti aivojen kalkkeumia ja vauhdittaa assosiaatioita. Siitä eteenpäin tilanne on kuitenkin jatkuvaa alamäkeä, jos tavoitteena on kestävä ja vakavasti otettava ajattelu. Harva baari-illan neronleimaus jää elämään, vaikka istunnon sosiaaliset edut olisivatkin ilmeiset. Tieto vaihtuu eikä kenenkään tarvitse nojata PowerPointiin.

Hahmotamme tiedon usein tietoyksiköinä, vaikka olennaista olisi keskittyä tietosuhteisiin. Tutkijan työssä tietoyksiköiden ylivalta näkyy siinä, että raportit ja artikkelit ovat symbolisesti vahvassa roolissa. Harva kuitenkaan lukee raportteja, mistä kirjoitin tarkemmin tässä tekstissä. Itselleni raportti on ennen kaikkea työkalu ajatella jokin asia läpi, mutta samalla olen iloinen orastavasta raporttiritualismin kritiikistä. Monessa tapauksessa sokraattinen menetelmä ja dialogia korostava tiedon ”kätilöinti” olisivat paljon terveempi lähestymistapa asioiden ymmärtämiseen kuin ylianalyyttisten PDF-nivaskojen heittely sähköpostilaatikosta toiseen. Dialogissa syntyvälle tärkeälle tiedolle on ominaista sen tarttuvuus: olennaisesta ajatuksesta syntyy kuin automaattisesti muistiin pano (sic), joka myös herättää halun toimia.