Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen: 5 asiaa

Itsensä johtaminen on kyky, joka mainitaan usein työn murroksesta keskusteltaessa. Esimerkiksi huippujohtaja Mårten Mickos on nostanut sen yhdeksi tärkeimmistä nykyajan kyvyistä.

Kun työskentelin kymmenen vuotta sitten kuorma-autonkuljettajana, sanoi eräs vanhempi kuljettaja usein: ”Pauli, oma-aloitteisuus on tärkeintä, ole oma-aloitteinen.” Miten itsensä johtaminen poikkeaa oma-aloitteisuudesta?

Itsensä johtamisessa toiminnan subjekti ja objekti ovat sama henkilö. Yksilö tarkkailee itseään ulkopuolelta. Itsensä johtaminen on reflektiivistä. Oma-aloitteisuus on puolestaan tarttumista asioihin niin, että ei ensimmäiseksi kysy neuvoa muilta. Itsensä johtamisella on suunta, oma-aloitteisuus ilmenee hetkessä.

Itsensä johtaminen on muodostunut ihanteeksi tilanteessa, jossa vanhoista rakenteista on tullut yhä notkeampia ja väliaikaisempia. Yksilön urapolku ei ole instituutioiden tai organisaatioiden turvaama, vaikka se kehittyy niiden puitteissa. Ihminen toimii vaihtuvissa konteksteissa.

Yksilö on oman elämänsä yksityisyrittäjä. Turvakseen hän tarvitsee uudenlaisia mentoreita ja sosiaalisia yhteenliittymiä, lähisuhteiden lisäksi. Itsensä johtamista hän ei voi silti välttää. Millaisia asioita itsensä johtamiseen kuuluu?

Tavoitteiden asettaminen

Työntekijä tarvitsee eri aikavälin tavoitteita. Lyhyen tähtäimen tavoitteet voivat olla sidoksissa esimerkiksi käynnissä olevaan projektiin. Keskipitkällä aikavälillä ihminen voi esimerkiksi miettiä, millaisia uusia taitoja hän haluaa omaksua. Pitkän aikavälin pyrkimys voi olla vaikka työskentely ulkomailla tai uuteen merkittävään asemaan siirtyminen.

Tällaiset asiat voivat tapahtua myös sattumalta ja yllättäen, mutta usein taustalla on pitkäjänteinen itsensä kehittäminen. Ilman tavoitteita ihminen ajelehtii. Liian jääräpäinen reittivalinta voi puolestaan jättää huomiotta sen, että tiellä oleva silta on romahtanut.

Epävarmassa maailmassa työn psykologiset vaatimukset ovat kovia. Uupuneena, masentuneena tai epäonnistuneena on vaikea asettaa kunnianhimoisia tavoitteita. Silloin täytyy edetä pienin askelin päivä kerrallaan. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat tärkeä osa itsensä johtamista.

Ajan- ja tehtävienhallinta

Moni haluaisi tehdä työtä isoina yksittäisinä kokonaisuuksina. Projekteina, joilla on selkeä päämäärä, alku ja loppu. Jostain syystä työ ei tunnu enää organisoituvan näin.

Olen itse alkanut hahmottaa työtäni yhä enemmän vuorovaikutussuhteina, joissa arvo syntyy dialogisesti. Keskustelut ovat uusi dokumentti, kuten Esko Kilpi on sanonut. Asiantuntijan täytyy hyväksyä tiedon keskeneräisyys.

On myös asioita, jotka pitää vain tehdä. Usein niitä on paljon, pieniä ja isoja. Hyvä tehtävienhallinnan työkalu on Trello, jota käytän aina silloin, kun pelkkä kalenteri ei riitä.

Oppiminen

Oppimisen resursseista ei ole pulaa. Esimerkiksi Lynda.com ja Skillshare ovat erinomaisia verkkopalveluita, joissa uusia asioita voi opetella joustavasti ja edullisesti videoita katsomalla. Ne tarjoavat tehokasta täsmäoppimista, mutta eivät välttämättä sosiaalista oppimisympäristöä.

Miten uudenlaiset oppimisen yhteisöt muodostuvat? Noin kolme ja puoli vuotta sitten perustin yhdessä Minna Koskelon kanssa Futures Specialists Helsinki -verkoston, jonka tarkoituksena oli luoda foorumi tulevaisuusajattelusta, trendeistä ja ennakoinnista kiinnostuneille ihmisille.

Perustimme verkoston, koska sen enempää ammattiliitot kuin akateemisetkaan yhteisöt eivät tarjonneet sellaista toimintaa, jota kaipasimme. Olemme järjestäneet verkoston puitteissa noin 40 tapahtumaa ja nyt voi sanoa, että juuri oppimisesta on tullut yksi verkoston tärkeimmistä funktioista. Kuten yksi aktiivijäsenistämme kertoi: ”Tämä on ajatuskarkkia.”

Tekemällä oppiminen on usein nopeinta ja hauskinta oppimista. Yksi tapa on luvata asiakkaalle jotain sellaista, jota ei osaa vielä tehdä. Vision täytyy olla vahva, mutta keinot voi opetella matkan varrella. Jos omat tai kollegoiden taidot eivät ehdi kehittyä riittävästi, löytyy ihmisiä myös oman y-tunnuksen ulkopuolelta.

Kommunikaatio

Viestinnän merkitys kaikessa asiantuntijatyössä kasvaa. Uudet viestintäkulttuurit syntyvät kuluttajatasolla ja leviävät jälkijunassa työelämään. Yksi kiinnostavimpia kysymyksiä on se, miten tuomme sosiaalisen median ja pikaviestipalveluiden parhaat käytännöt työelämään.

Vanhana IRC-käyttäjänä olen ollut innostunut nopeasti suosiotaan kasvattavasta Slack-palvelusta. Slack ei tapa sähköpostia täysin, mutta on tervetullut lisä sen rinnalle. Slack helpottaa etenkin tiimien sisäistä viestintää.

Tärkeä kysymys on se, miten tällaisia työkaluja käytetään organisaatioiden välisessä viestinnässä. Organisaatiossa on helppo kokeilla uusia työkaluja sisäisesti, mutta kahden organisaation viestintäkulttuurien yhdistäminen on jo isompi soppa.

Kommunikaation eriytyminen on ongelma, kun kommunikaation konteksteja ja rajapintoja on paljon. Syntyy hallitsemattomuuden kokemus. Itsensä johtaja on myös oman työnsä viestintäjohtaja. Hänen täytyy keskittää kommunikaatiota, jotta se on hallittavissa. Samalla hänellä täytyy olla ymmärrystä uusista viestintätavoista. Itsensä johtaja tasapainoilee pelkistämisen ja fragmentaation välillä.

Työntekijäbrändi

Henkilöbrändit ovat nousseet laajaan keskusteluun viime vuosina. Haluammeko puhua henkilöbrändeistä vai olisiko armollisempi termi työntekijä- tai asiantuntijabrändi? Niin, että ihmisen koko elämä ei brändäytyisi.

Ihminen hyödykkeellistyy työmarkkinoilla, kuten tavarat muilla markkinoilla. Kysynnän ja tarjonnan suhde määrää sen, millaisia vaatimuksia työtä myyvälle henkilölle asetetaan. Kun olen haastatellut vastavalmistuneita työnhakijoita, olen kiinnittänyt huomiota etenkin heidän sosiaalisiin taitoihinsa: ne ovat usein ”Amerikan meininkiä”. Nollakasvun aikakauden nuorilla markkinointihenkisyys on takaraivossa.

Brändissä on kyse siitä, että jonkin asian ydin kiteytetään ja päälle ripotellaan hieman taikapölyä. Työmarkkinoiden näkökulmasta hyvin brändätty työntekijä on kiinnostavampi kuin henkilö, joka ei ole samaa vaivaa nähnyt. Yksilön oma valinta on se, kuinka näkyvästi ja hiotusti hän haluaa itsensä esittää. Imagopaineiden keskellä kannattaa muistaa, että hyvä brändi ei ole feikki.

Oman henkilöbrändin hierominen voi olla myös masturbaation kaltainen akti. Yksilö ei saa tarpeekseen siitä, että hänen imagostaan on tullut tykkäysautomaatti.

Lopuksi

Miksi Girls-sarjan Hannah Horvath eli tosielämän Lena Dunham on tämän kirjoituksen kuvassa? Hän on hyvä esimerkki siitä, miltä maailma näyttää nuoren koulutetun työntekijän näkökulmasta. Hän harjoittelee, tekee palkatonta työtä, väsyy epäreiluissa töissä, kitkuttelee taloudellisesti, menestyykin.

Taustalla hänellä on unelma, joka on jotain vaihtuvia työsuhteita suurempaa. Vaikka hän kokee takaiskuja, ei hän lannistu tai menetä itsekunnioitustaan. Kaiken keskellä hän on feministisen radikaali sen suhteen, mitä hän on. Hän elää ja luovii jälkiteollisessa, monimutkaisessa todellisuudessa.

Kiireen merkityksiä

Kiireen merkityksiä

Elämäni on kiireistä, sanoo moni. Kun asiaa tiedustelee kyselytutkimuksessa, on valtaosa tai ainakin suuri osa vastaajista yleensä samaa mieltä. Niin arkikokemuksen kuin erilaisten tutkimustenkin pohjalta voi sanoa, että kiire on merkittävä suomalaista nykytodellisuutta määrittelevä piirre.

Kiireen tunne voi olla reaktio ulkopuolelta tulevaan paineeseen, mutta myös sisäsyntyinen elämän järjestämisen tapa. Kiire on parhaimmillaan, kun siitä vastaa itse. Silloin kiire on vain joukko kiinnostavia asioita, jotka vaativat priorisointia. Tuskallisimmillaan kiire on silloin, kun se vyöryy päälle muiden ihmisten asettamina vaatimuksina. Monet elämänhallintaoppaat kompastuvat juuri tähän: niissä kuvitellaan, että yksilön vastuu kumoaa sosiaalisen todellisuuden.

Kiire on yhä vähemmän cool, tasapainoinen elämä on yhä enemmän pop. Jossain näiden välissä on intohimopohjainen antautuminen, jonka tapauksessa sekä ajallinen investointi että henkinen palkkio ovat suuria. Kiireellä kerskailu on tapa osoittaa, että moni taho maailmassa kaipaa juuri minun panostani (vaikka joku muukin voisi hoitaa saman tehtävän). Kiireitänsä korostava sanoo käytännössä, että minulla ei ole aikaa juuri sinulle tai tarjoamallesi asialle. Jokaisella on aikaa 24 tuntia vuorokaudessa.

Erilaisilla temperamenteilla varustetut ihmiset reagoivat kiireeseen eri tavoin. Erityisherkän ihmisen käsite (HSP, highly sensitive person) on saanut Suomessa paljon huomiota viimeisen vuoden aikana Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjan (2014, alkup. 1997) suomennoksen myötä. Erityisherkkiä ihmisiä on arvioitu olevan noin viidennes väestöstä. Kyseessä on synnynnäinen hermostollinen ominaisuus, joka johtaa tavallista suurempaan aistiherkkyyteen. Ilmiöstä on puhuttu myös aistien yliherkkyytenä. Erityisherkkä ihminen on allerginen kiireelle, koska se ylivirittää ja kuormittaa hänen elimistönsä: kokemus voi olla sekä henkinen että fyysinen. Oma reaktioni kiireeseen ja moniin muihinkin asioihin on lähellä tätä ääripäätä ja pyrin siksi pitämään elämäntapani varsin yksinkertaisena.

Moni nauttii kiireen tunteesta. Aikapaine, toiminta ja muutokset pitävät ihmisen hereillä, hän kokee jatkuvasti jotain uutta. Hän saa asioita aikaan. Kiireen tunne rinnastuu suurkaupunkilaiseen mentaliteettiin, jota saksalainen sosiologi ja filosofi Georg Simmel kuvasi osuvasti 1900-luvun alussa. Simmelin mukaan suurissa kaupungeissa elävien ihmisten sielunelämän hermostunut ja levoton älyperäisyys johtuu osaltaan hermojen stimuloitumisesta ulkoisten ja sisäisten vaikutelmien nopeassa ja toistuvassa vaihtelussa. Ärsykkeiden runsautta kompensoi suurkaupunkilaisen ”blaseerattu” kyllästyneisyys. Jos suurkaupunkilainen antautuisi täysin rinnoin kaikille kohtaamilleen ärsykkeille, kokisi hän psykologisen katastrofin.

Nykyaikainen, usein kaupunkimaisessa ympäristössä ja myös netissä elävä ihminen on verkostoitumisvelvoitteinen. Se, että tuntee jollain tasolla mahdollisimman suuren määrän ihmisiä, on arvo sinänsä. Tämä johtaa sosiaaliseen kiireeseen ja näyttäytymispaineeseen. Työelämässä olen kuullut sanottavan, että LinkedIn-yhteisöpalvelussa kontaktimäärän ”500+” (jolloin kontaktien tarkka määrä ei enää näy) saavuttanut henkilö on oikeasti hyvin verkottunut. Verkostojen hyötyä tuskin kiistää kukaan. Harva pohtii kuitenkaan verkostojen laadullisia piirteitä. Moni ekstrovertti pystyy keräämään jopa tuhansien tuttavuuksien massan, kun taas introvertimpi henkilö korostaa yksittäisten ihmissuhteiden syvyyttä määrän kustannuksella. Jälkimmäinen, usein pimentoon jäävä orientaatio johtaa niin yksityiselämässä kuin työssäkin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka voivat olla arvokkaampia kuin moikkaustason tuttavamassat ja pursuileva käyntikorttikotelo.

Olen viime aikoina tutkinut suomalaisia perheitä. Olen viettänyt aikaa useamman perheen kodissa ja tutustunut heidän elämäänsä. Monien perheiden elämää leimaa eräänlainen hahmoton kiire, josta puhutaan usein myös ruuhkavuosina. Perheissä on havaittavissa kaksi selkeää strategiaa, joilla kiirettä suitsitaan: jotkut pyrkivät aikatauluttamiseen, tehokkuuteen ja kiireen hallintaan projektijohtamisen tavoin. He vaikuttavat pohjimmiltaan nauttivan siitä, että elämässä tapahtuu paljon kaikenlaista. Toiset puolestaan yrittävät padota kiireen. He minimoivat perheen ulkopuolelta tulevien vaatimusten, kalenterimerkintöjen ja tehtävien määrän. Näissä perheissä ei välttämättä harrasteta ”mitään erityistä”, vaan he korostavat esimerkiksi spontaania yhdessäoloa.

”Ei minkään erityisen” tekeminen ja kiireen hallitseminen ovat tärkeitä taitoja: ne aktivoivat hitaan ajattelun moodin, joka on viime vuosina saanut huomiota etenkin Nobel-palkitun Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjan (2011) myötä. Kahneman kuvaa kirjassa kahta ajattelun osa-aluetta, joita hän kutsuu systeemeiksi. Systeemejä ei ole sellaisenaan olemassa, vaan ne ovat kielellisiä abstraktioita. Ajattelun Systeemi 1 reagoi nopeasti ja intuitiivisesti erilaisiin ärsykkeisiin. Systeemi 2 puolestaan pyrkii pidempiin loogis-rationaalisiin ajatteluketjuihin. Kiireen ja ärsykkeiden paineistaman elämän riski on se, että Systeemi 1 dominoi kaikkea ajatustoimintaa. Virhepäätelmien ja vaistonvaraisen sätkimisen määrä kasvaa.

(Kuva: Jonas Hansel)