Huomionkipeät vanhemmat pilaavat lastensa digitaalisen jalanjäljen

Huomionkipeät vanhemmat pilaavat lastensa digitaalisen jalanjäljen

Näen päivittäin Facebookissa ja Instagramissa kuvia lapsista erilaisissa tilanteissa. Yleensä harmittomissa, mutta usein myös lapsen näkökulmasta kiusallisissa ja alentavissa. Lapsi itkemässä, lapsi likaisena, lapsi lähes alastomana, lapsi tiedottomana synnytyssalissa. Lapsi tekemässä jotain ihan-vitun-hassunhauskaa. Kuvien virta on katkeamaton.

Miksi näin on? Lapset ovat some-kulttuurin tykkäysautomaatti, jolle pärjäävät vain eläimet ja merkittävät elämäntapahtumat. Mikä tahansa lapsikuva saa helposti kymmeniä peukutuksia. Kun kuvassa tapahtuu jotain erikoista, puhutaan sadoista tykkäyksistä. Moni aloittaa revittelyn jo ensimmäisillä ultraäänikuvilla. Eikö ihminen saisi olla rauhassa edes kohdussa?

Monella on vilpitön halu kertoa lapsistaan ja heidän tekemisistään. Joillekin sosiaalinen media on helpoin tapa pitää yhteyttä esimerkiksi kaukana oleviin sukulaisiin. Samalla lasten vetäminen tapetille palvelee vanhempien huomionkipeyttä ja narsistista esilläolon tarvetta. Monessa perhekuvassa pääosassa on aikuinen: hyvänä kasvattajana, tekemässä asioita oikein, laittamassa eväslaukkuun riittävästi luomua. Jokainen tietää sen huumaavan tunteen, kun Facebookin tai jonkin muun some-palvelun punainen notifikaatio-täppä alkaa vilkkua, ja syntyy tunne siitä, että maailma on jälleen tunnistanut olemassaoloni. Lapselle some-näkyvyydestä ei ole kuitenkaan mitään iloa tai hyötyä. Ei mitään. Lapsi ei itse välttämättä tiedä lainkaan, että hän on osallisena netin selkääntaputteluringeissä ja lifestyle-erottautumiskamppailuissa.

Mielestäni lapsella on oikeus omaan digitaaliseen identiteettiinsä ja nettijalanjälkeensä, eikä tämä oikeus ole lainassa vanhemmilla. Olen itse ylittänyt tämän rajan, mikä on väärin. Noin kerran vuodessa olen jakanut puolijulkisissa kanavissa yksittäisen onnistuneen kuvan, jossa lapsen kasvot eivät kuitenkaan näy. Yksityisissä kanavissa materiaalia on tietysti enemmän.

Tämä on ehkä liioiteltua varovaisuutta, mutta ainakin vältän ylijakamisen riskit, enkä joudu selittelemään myöhemmin lapselle itselleen, että miksi puoli kaupunkia sai nauraa hänen pottakuvalleen, ja miksi amerikkalaisilla servereillä on hänestä gigatavujen verran materiaalia, jota hän ei pysty itse hallitsemaan, ja joka on ikuisesti hänen ulottumattomissaan. Ei riitä, että lapselta kysyy luvan kuvan, videon tai muun häntä koskevan sisällön julkaisemiseen. Ei heillä ole sellaista arvostelukykyä, joka huomioisi asian kaikki ulottuvuudet.

On täysin mahdollista, että tämän hetken lasten ja nuorten käsitys yksityisyydestä on ja tulee olemaan jotain aivan muuta kuin mihin olemme tottuneet. Ehkä, jopa todennäköisesti minkäänlaista vahinkoa ei ole tapahtunut. Sen varaan ei voi kuitenkaan laskea mitään. Tällä hetkellä nuorten some-käyttäytymisessä on viitteitä siitä, että viestintä on kehittymässä nykyistä yksityisempään suuntaan, selfie-kulttuurista huolimatta.

Maailman parhaat käyttöliittymäsuunnittelijat ja koodarit kehittävät meille palveluita, jotka monien hyvien ja jopa vallankumouksellisten ominaisuuksien lisäksi ruokkivat huomiohakuisuutta ja pakonomaista, addiktiivista käyttäytymistä. Verkon hakutoiminnot ja esimerkiksi kasvojen tunnistukseen liittyvä automatiikka kehittyvät koko ajan. Ei ole yhdentekevää, millainen jälki ihmisestä netissä on. On vanhemmuuden kannalta kriittistä, että lapsia ei käytetä pelinappuloina verkon identiteettimarkkinoilla.

Osallisuus: Puistokirppiksiä, tulonsiirtoja vai vaikuttamista?

Osallisuus: Puistokirppiksiä, tulonsiirtoja vai vaikuttamista?

Demokratia on kriisissä tai vähintäänkin selvitystilassa, kuten Sitran ennakointiasiantuntija Elina Kiiski Kataja kirjoittaa muistiossa Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta (2017).

Aihe oli keskiössä myös Tulevaisuuden valtiopäivät -tapahtumassa, jossa kansainväliset ja kotimaiset puhujat pohtivat uusia vallan, vaikuttamisen ja osallisuuden muotoja: demokratian käyttöjärjestelmä on rikki, mutta mitä tulee tilalle? Pontta pohdinnoilleni on antanut myös Matti Apusen, Mikael Jungnerin ja Taru Tujusen pamfletti ”Pelastakaa puolueet! Mitä politiikka voisi oppia Uberilta?” (2016).

Millainen yksilön ja yhteiskunnan suhde voisi olla tulevaisuudessa? Osallisuus-sana liitetään kernaasti lukemattomiin asiayhteyksiin, ja mielikuvallisesti se herättää ajatuksia ikuisesta kyläjuhlasta ja pihakirppiksestä. Kansalaisyhteiskunnan tasolla on syntynyt uudenlaista liikehdintää, mikä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että ihmisten kokemus osallisuudesta olisi voimistunut.

Pitkään osallisuutta on määrittänyt työ. Jos robotisaatio ja automatisaatio vähentävät työn määrää merkittävästi, täytyy ihmisen perustoimeentulo järjestää uudella tavalla. Perustulon sijaan esimerkiksi vihreiden kansanedustaja Antero Vartia on puhunut osallisuustulosta. Osallisuustulo ei ole vastikkeeton, vaan ihmisen olisi syytä osallistua jollain tavalla yhteiskunnan toimintaan. Myös Kelan uusi pääjohtaja Elli Aaltonen on esittänyt, että olemisen sijaan ihmisille pitäisi maksaa osallisuudesta. Suuri kysymys on se, että mitä kaikkea osallisuuteen sisältyy. Miten kuluttajakansalainen siirtyy aktiivisen toimijan rooliin?

Osallistuin joitain viikkoja sitten Vantaan kaupungin tulevaisuustyöpajaan, jossa kerättiin kaupunkilaisten näkemyksiä tulevaisuuden työstä ja asumisesta. Tilaisuuden työmenetelmä ja paikka herättivät ajatuksia uusista paikallisdemokratian ja -aktiivisuuden muodoista.

Työpaja pidettiin Coworking Myyr York -tilassa Myyrmäessä. Kyseessä on yhteistyöskentelytila, jossa käyn muutenkin silloin tällöin. Coworking-toimisto on syntynyt elinkaarensa lopussa olevaan ostoskeskukseen. Tilassa työskentelee esimerkiksi katutaide- ja kaupunginosa-aktiiveja, urbanisteja. Myyrmäessä on syntynyt ahaa-elämys siitä, että kerrostalolähiön asukas voi konkreettisesti muokata elinympäristöään. Harmaasta betonista on tullut katutaiteilijoiden kanvaasi, ja ruohonjuuritason toimintaa löytyy toppahousutansseista taiteiden yöhön.

Samalla virkamiehet ovat huomanneet, että heidän toteuttama osallistaminen toimii paremmin, jos se tehdään yhteistyössä paikallistoimijoiden kanssa. Jeremy Heimansin ja Henry Timmsin ajattelua mukaillen: paikallisyhteisön uusi valta ja hallinnon vanha valta kohtaavat. Paikallisyhteisön valta on avointa, do it yourself -henkistä ja verkostomaisesti järjestäytynyttä. Vanha valta on poissulkevaa, luottamuksellista sekä muodolliseen pätevyyteen ja hallintotapaan nojaavaa. Vanha ja uusi tarvitsevat toisiaan, mutta institutionaalinen valta ja epämuodollinen valta jäävät usein liian etäälle toisistaan.

Työpajojen lisäksi kunnat ovat tehneet osallistamista mm. digitaalisilla alustoilla, jotka ovat eräänlaisia asukasraateja. Kunnat haluavat käydä asukkaiden kanssa jatkuvaa dialogia, pistemäisten kyselyiden sijaan: kaupungin toiminta ohjautuu asukaslähtöisesti. Tällaiset toimintatavat todennäköisesti vakiintuvat, kun niitä opitaan käyttämään oikein. Ensiarvoisen tärkeää on kertoa ihmisille siitä, miten osallistaminen vaikuttaa kunnan päätöksentekoprosessiin. Muuten kyseessä on näennäisosallistaminen, josta jää kaikille huono maku. On myös olennaista, että osallistettavien joukossa on ihmisiä erilaisista väestöryhmistä. Kuten Helsingin tuleva pormestari Jan Vapaavuori sanoi Tulevaisuuden valtiopäivillä: on tärkeää, että uudet osallistamisen muodot eivät jää aktiivisen eliitin puuhasteluksi.

On vaikea nähdä, että vaalijärjestelmä muuttuisi radikaalisti lähitulevaisuudessa. Äänestämisen alaikäraja voi laskea kuuteentoista, ja uurnilla käyminen voi korvautua verkkoäänestämisellä (jonka tietoturvariskit ovat edelleen huomattavia). Tämä on kuitenkin nykyisen järjestelmän viilaamista. Järjestelmä on vielä niin robusti ja legitiimi, että poliittista tahtoa perusteellisiin muutoksiin ei juuri ole. Siksi uudet vaikuttamisen ja demokratian muodot syntyvät vanhan järjestelmän rinnalle, eivät sen sisään.

Vantaan tavoite on, että 20 000 asukasta osallistuu kaupungin tulevaisuuskuvien tekemiseen. Kyseessä on 10 prosenttia kaupungin asukkaista. Tulevaisuutta ei rakenneta komiteamietintönä suljetuin ovin, vaan tulevaisuuskuvat ovat ainakin teoriassa moniäänisiä. Jos kaupungin johto ottaa tulevaisuuskuvat vakavasti, on kyseessä merkittävä yhdessä ajattelun tapa. Tulevaisuudessa tekoäly voi todennäköisesti auttaa tällaisten laajojen keskustelujen ohjaamisessa, käsittelyssä ja tulkinnassa. Kollektiivinen tulevaisuusajattelu automatisoituu.

Paluu törkeään tulevaisuuteen: Kolme trendiä

Paluu törkeään tulevaisuuteen: Kolme trendiä

Tulevaisuudessa on se hyvä puoli, että siitä voi sanoa lähes mitä tahansa. Nykyhetkestäkin voi sanoa mitä tahansa, mutta silloin käteen jää vain mielenterveysdiagnoosi.

Olen ajoittain näykkinyt tulevaisuudentutkijoita (tai ”tulevaisuuksientutkijoita”, kuten nyt sanotaan) siitä, että skenaariotöiden ja muun ennakoinnin lopputulokset ovat usein harmitonta kevytlevitettä, joka lähinnä muistuttaa siitä, että globalisaatio, digitalisaatio ja ilmastonmuutos jatkuvat seuraavanakin vuonna.

Tämä ei kuitenkaan johdu futuristien ammattitaidottomuudesta, vaan pikemminkin oikein tehdystä analyysista. Tutuille megatrendeille on yksinkertaisesti eniten näyttöä. Ne ovat myös kriittisen tärkeitä sekä julkishallinnon että yritysten näkökulmasta.

Välillä on kuitenkin hyvä ottaa kierompi näkökulma, kuten tein myös vuonna 2014 kirjoituksessa ”Törkeät tulevaisuudet: 5 skenaariota”. Ennakoin silloin esimerkiksi sadan tuhannen suomalaisen muuttavan Viroon. Pohdin myös, että S-ryhmä voisi perustaa merelle itsehallintoalueen. Näin ei ole vielä tapahtunut, mutta esimerkiksi perussuomalaisten kehitystä koskeva huomioni piti hyvin kutinsa. Myös some-kupliin liittyvä ajatus ”erityissivistyksestä” oli mielestäni aikaansa edellä.

Keskityn tässä kirjoituksessa kasvaviin, jo havaittaviin trendeihin, joita ei kuitenkaan ole osattu ennakoida kovin tarkasti. Ilmiöt ovat kenties tuntuneet aiempien kokemusten perusteella ”vääriltä”, intuition vastaisilta. Juuri tämä tekee tulevaisuuden ennakoinnista niin mutkikasta. Tulevaisuutta voi olla ylipäänsä vaikea käsitteellistää nykyisellä sanastolla, ja samalla ajattelun pitäisi olla sidoksissa siihen, mikä nykyhetkessä on merkityksellistä.

Seuraavienkin trendien tapauksessa on niin, että niitä on tulkittu sekä olemassa olevissa kehyksissä että uusien käsitteiden valossa. Välillä tulkinta on ollut myös valtakamppailua ilmiöiden hyväksyttävyydestä.

Valkoinen nationalismi astuu takahuoneesta näyttämölle

Ulkopolitiikka-lehden uusimmassa numerossa (1/2017) oli kiinnostava artikkeli Yhdysvaltain alt-right -liikkeestä (”vaihtoehtoinen oikeisto”) ja sen suunnannäyttäjästä Richard Spenceristä. Uusi äärioikeisto pyrkii erottumaan muista oikeistolaisiksi mielletyistä suuntauksista, kuten nostalgisesta konservatismista ja libertaristisesta markkinafundamentalismista. Liikkeen edustajat voivat flirttailla fasistisilla äänenpainoilla ja natsitervehdyksillä, mutta samalla he välttelevät taitavasti erilaisia lokerointeja. Sosiaalisen median ja verkon hyödyntäminen on heille itsestäänselvyys. Alt-right nousi maailmanpolitiikan valokeilaan, kun Donald Trumpin strategin Steve Bannonin yhteyksistä uuteen äärioikeistoon alettiin keskustella.

Onko kyseessä jonkinlainen valkoisen heteromiehen comeback? Etnisyydestä, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ja niihin liittyvien valta-asetelmien purkamisesta on tullut tärkeä teema länsimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Puheessa on korostunut etenkin naisten ja etnisten vähemmistöjen suhde valtaeliittiin, joka koostuu pääosin valkoisista, ikääntyneistä miehistä. Kenties tämä paine luo vastareaktioita, joissa valkoisuus ja maskuliinisuus ovat keskiössä. Alt-right -liikehdintä ei ole kuitenkaan vain reaktiivista tai menneisyyteen katsovaa, vaan sillä on omat ajatushautomonsa, julkaisunsa ja ideologiset johtajansa, jotka luovat tulevaisuuden visioita. Uuden äärioikeiston tavoite on etnisesti yhdenmukainen kansallisvaltio, mutta monista muista teemoista liikkeellä ei ole yksimielisyyttä.

Nuoret harrastavat aiempaa vähemmän seksiä

Arjen ”pornoistumisesta” ja ”hyperseksualisoitumisesta” on keskusteltu viimeistään 1990-luvulta alkaen. Seksualisoituneen kuluttuurin on katsottu vaikuttavan haitallisesti etenkin lapsiin ja nuoriin, joilla ei ole kriittistä kykyä käsitellä kohtaamaansa kuvastoa. Yhteiskunnan on arvioitu kehittyvän yhä promiskuiteettisemmaksi. Amerikkalaisissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että seksin harrastaminen on vähentynyt nuorison ja nuorten aikuisten keskuudessa. Tämän hetken nuorilla on aiempia sukupolvia vähemmän seksikumppaneita, ja seksielämä aloitetaan myöhemmin. Suomessa tilanne on ollut melko vakaa 1980-luvulta alkaen.

Ilmiötä on selitetty monista näkökulmista. Ajan epävarmuuden on katsottu heijastuvan slacker-mentaliteettiin, jossa vetäydytään omiin oloihin. Digitaalisten laitteiden läsnäolo sosiaalisissa tilanteissa on kenties vienyt tilaa seksiltä. Ehkä yksilökeskeisyys luo pelkoa tunnetason sitoutumista kohtaan. Moni nuori on hyvin urakeskeinen, eikä ehdi seurustella. Tietoisuus sukupuolitaudeista on yleistä. Tai sitten äärimmäisen seksualisoitunut kulttuuri on johtanut tilanteeseen, jossa mystiikkansa kadottanut seksi ei enää jaksa kiinnostaa entiseen tapaan.

Rajatieto tulee valtavirtaan

Joogan ja mindfulness-harjoitteiden suosio on tuonut eräänlaisen kevythenkisyyden osaksi länsimaista arkea, ja viime vuosina henkisyys on saanut new age -kulttuuria muistuttavia sävyjä. Parantavat kristallit ja tarot-kortit kiinnostavat, ja niitä on käsitelty (ilman ironiaa) esimerkiksi Newsweek-lehdessä. Belgialainen nuorisotutkija Ellen Anthoni on puhunut ”mindful mindfucking” -trendistä, jossa esimerkiksi LSD:n käyttö hyvin pieninä annoksina yleistyy. 2010-luvun terveysyrittäjät ovat tehneet laillistetusta kannabiksesta lifestyle-tuotteen. Psykoaktiivisia aineita ei käytetä Anthonin mukaan vain hauskanpitoon, vaan niillä ruokitaan esimerkiksi luovuutta ja tuottavuutta.

Burning Manin kaltaisilla ”transformatiivisilla” festivaaleilla pyritään kokemaan henkinen muodonmuutos, ei vain hetkellistä hedonistista täyttymystä. Transformatiivisilla festivaaleilla käymisestä on tullut statussymboli, ja Mark Zuckerbergin kaltaiset vaikuttajat lennättävät liikekumppaneitaan nauttimaan tapahtumien eksentrisestä tunnelmasta. Psykedeelinen taide kokee uutta nousua, ja taiteilijat hyödyntävät esimerkiksi virtuaalisen ja lisätyn todellisuuden antamia teknologisia mahdollisuuksia. Aivojen ja ajattelun äärirajoja koetellaan uusin tavoin.

(Kuva: Android Jones – HanaHaus Mural)

Miten valitsen ammatin, kun työelämän tulevaisuus näyttää epävarmalta?

Miten valitsen ammatin, kun työelämän tulevaisuus näyttää epävarmalta?

Istumme rantahietikolla varpaat vedessä. Näemme aaltojen lähestyvän, mutta onko kyseessä tsunami vai ohi lipuvan jollan peräaallokko? Tältä työelämä tuntuu juuri nyt.

Viime vuosina tutkimuslaitokset ovat esittäneet dramaattisia arvioita, joiden mukaan merkittävä osa nykyisistä työtehtävistä katoaa lähitulevaisuudessa. Luova tuho on terveen talouden merkki. Hyvin toimivilla työmarkkinoilla ammatteja kuolee ja syntyy joka päivä.

Lintuperspektiivistä kansantalous näyttää tältä. Yksilön, ja etenkin nuoren ihmisen, näkökulma on erilainen. Hänelle työelämä on sokkelo, johon on vaikea päästä sisään, jossa on vaikea suunnistaa, ja josta pääsee ulos yhä vanhempana.

Ammatti ja työ ovat usein synonyymi. Esimerkiksi ammatinvalintatesteissä ja -oppaissa näkökulma tiivistyy yleensä yksittäisiin ammatteihin. Hieman laajennettuna ihminen saattaa pohtia alaa, jolle haluaisi työllistyä.

Ajattelutapa tiristää tunnetuista tosiasioista yhden oikean ratkaisun: päättely on deduktiivista. On pakko valita. Entä jos asetelma olisi toisin päin?

Ihmisellä on vahvuuksia, jotka ovat sidoksissa hänen persoonaansa, temperamenttiinsa ja luonteeseensa. Osa ihmisistä on sosiaalisesti älykkäitä. He viihtyvät muiden kanssa, ja osaavat esimerkiksi neuvotella, opettaa ja myydä. Joillain on analyyttista älykkyyttä, joka kohdistuu abstrakteihin asioihin. Osalla on puolestaan hienomotoriikaltaan hämmästyttäviä kädentaitoja.

Tällaiset asiat ovat perusta, jonka päälle hiotut ammatilliset taidot ja kyvyt rakentuvat. Tiristämisen sijaan näkymää kannattaa kuitenkin laajentaa. Yhden asian lukitsemisen sijaan voi miettiä: mitä kaikkea taipumukseni mahdollistavat? Taidot ovat olennainen asia, ei ammatti tai ura. Mille taidoille haluan omistautua?

Maisemaan piirtyy monia ammatteja, töitä ja tehtäviä. Näkökulma kannattaa jatkuvasti pitää yksittäistä ammattia tai tutkintonimikettä yleisemmällä tasolla. Millaisessa työssä sosiaalisuuden merkitys on suuri? Mikä edellyttää matemaattisia taitoja? Mihin kaikkeen taiteellinen mielikuvitus voi kohdistua?

Näitä kysymyksiä kannattaa peilata työelämän ja maailman suuriin kehityslinjoihin. Toimialakohtaista työllisyyttä voi tarkastella esimerkiksi Findikaattorissa. Kiinnostavan yhteenvedon tuoreesta työn tulevaisuutta koskevasta tutkimuksesta tarjoaa esimerkiksi Valtioneuvoston kanslian ja VTT:n Dialogi, työ ja tulevaisuus -sivusto. Megatrendien tasolla voi tarkastella esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja väestön ikääntymisen kaltaisia asioita. Silloin havaitsee myös alueita, joilla syntyy uutta työtä.

Kirjassaan The Neo-Generalist: Where You Go Is Who You Are (2016) Kenneth Mikkelsen ja Richard Martin kuvaavat työntekijätyyppiä, joka on samanaikaisesti generalisti ja spesialisti. Neo-generalisti ei halua erikoistua liian pitkälle, vaan hän etsii ideoita oman toimialansa ulkopuolelta. Hänen perspektiivinsä on laaja, ja hän pystyy toimimaan linkkinä eri alojen välillä. Tämä on yhä tärkeämpää monimutkaisten keskinäisriippuvuuksien maailmassa.

Kun ihminen pystyy liikkumaan henkilökohtaisten toiveiden ja laajempien kehityskulkujen välillä, muuttuu näkymä tulevaisuudesta lohdullisemmaksi. Yksilö ei ole vain ajopuu ajan virrassa, vaan hän pystyy omiin vahvuuksiinsa tukeutuen löytämään työn ja kasvun lähteitä. Työstä ja oppimisesta syntyy kartasto, jonka reitit eivät ole toisensa poissulkevia.

Teksti on julkaistu myös Taloudellinen tiedotustoimisto TATin blogissa.

Asiantuntijana mediassa: Miltä se tuntuu, ja mitä kannattaa huomioida?

Asiantuntijana mediassa: Miltä se tuntuu, ja mitä kannattaa huomioida?

Pasilan aamu oli märkä, kylmä ja pimeä. Kello oli 5:55. Taksikuski sanoi katsovansa lähetyksen tablettitietokoneeltaan. Kävelin Radiotalona tunnettuun rakennukseen, jossa Ylen aamu-tv:tä tehdään. Lämpiössä vuoroaan odotteli mies, joka oli yhdistänyt veganismin ja vaativan treenaamisen. Meikki, ohjeistus, kahvi. Suora lähetys 6:41. Yhdeksän minuuttia, ja kiitos käynnistä. Pasilan kadulla bussi pärski loskaa ohikulkijoiden päälle. Maailmaan oli jälleen tehotuotettu yksi puhuva pää.

Olen ollut työni puolesta esillä televisiossa, radiossa, sanomalehdissä ja medioiden verkkosivuilla. Joitain kymmeniä kertoja. Yksityiselämääni käsitteleviä juttuja ei ole tehty, ja hyvä niin.

Huomio on tuntunut joskus imartelevalta, mutta pääosin lähinnä siedän esillä oloa. Siitä on tullut osa työtäni. Jos minulla on median, ja ennen kaikkea sen yleisön, näkökulmasta kiinnostavaa sanottavaa, niin koen velvollisuudekseni kertoa asiani.

Muutamien isompien juttujen jälkeen on käynyt niin, että tuntematon henkilö tervehtii kadulla. Tai vieras ihminen kysyy: ”Hei, olitsä siinä yhdessä jutussa?” Tämä on lievästi kiusallista, koska tilanteessa konkretisoituu se, että olen siirtynyt julkisen tarkastelun kohteeksi. En ole enää anonyymi.

Henkilökohtaisia yhteydenottoja jutuista seuraa harvoin, mutta sosiaalisessa mediassa keskustelua on helppo seurata, etenkin Twitterissä. Joitain yhteistyösuhteita ja projekteja on alkanut median luoman herätteen myötä, mutta mikään myyntiautomaatti julkisuus ei ole.

Millä auktoriteetilla puhun mediassa? Käytän yleensä tutkijan titteliä, mutta minulla ei ole kuitenkaan akateemista arvovaltaa tai asemaa, jos maisterin tutkintoa ei sellaiseksi lasketa. Olen yksityis- ja julkisrahoitteisia projekteja tekevä konsulttitutkija, joka on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En halua väheksyä asemaani. Teen laadukkailla aineistoilla ja koetelluilla menetelmillä vaativia tutkimus- ja kehitysprojekteja, mikä on luonut pohjan substanssiosaamiselle. Joitain kertoja olen myös kieltäytynyt haastattelusta, jos en ole kokenut asiantuntemustani riittäväksi. Kommentoin usein aiheita, joihin akateeminen tutkimus ei ole ehtinyt reagoida. Tämä tarkoittaa esimerkiksi uusia nuoriso- ja populaarikulttuurin ilmiöitä.

Joskus tilanteet ovat koomisia. Toissa vuoden kesällä olin grillaamassa, kun Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimittaja soitti. Olin edeltävänä päivänä julkaissut nykyajan juppeja käsittelevän kirjoituksen, joka oli levinnyt sosiaalisessa mediassa nopeasti. Kyseessä ei ollut tutkimus, vaan pohdiskeleva esseekirjoitus. Media kuitenkin mielellään hyödynsi asiantuntijanäkemystä siitä, että juppikulttuuri on tullut takaisin. Makkaroita ja vihanneksia grillillä käännellessäni annoin toimittajan humoristisiin kysymyksiin muutaman vastauksen. Lopullinen Nyt-liitteen artikkeli tyytyi lähinnä referoimaan alkuperäistä blogikirjoitusta. Tekstini osui ajan hermoon, ja sitä käsiteltiin myöhemmin myös pääkaupunkiseudun paikallislehdissä. Oman blogin etu on se, että näkemyksiä voi esittää suodattamattomina. Asiantuntijalla voi olla myös oma media.

Toinen hauska tapaus liittyy Turkuun ja hipstereihin (joko saa nauraa?). Kun hipsteri-ilmiöstä tuli yleinen keskustelunaihe noin viisi vuotta sitten, alkoivat turkulaiset sanomalehdet pohtia mistä on kyse. Milloin hipsterit tulevat Turkuun? Missä heitä voi nähdä? Annoin ainakin viisi haastattelua erilaisiin turkulaisiin medioihin näistä aiheista. Eräs jutuista pohti, että onko hipsteri nettiajan nörtti (ei varsinaisesti). Kiinnostus heräsi myös Turun ulkopuolella. Kerran keskustelin YleX:n radiolähetyksessä siitä, että onko pituushyppääjä Tommi Evilä hipsteri (ehkä vähän). Mikä tärkeä ajankohtaisaihe!

Olen työskennellyt myös toimittajana, minkä vuoksi minulla ei ole ollut koskaan syytä demonisoida mediaa. Ymmärrän median toimintalogiikan. Tiedän myös, millaista puhetta toimittajat haluavat kuulla. Selkeää, konkreettista, muutama jännittävä anekdootti siellä täällä. Tämä on usein vastakohta tutkimukselle, joka on abstraktia, yleistä, eikä pyri herkuttelemaan tarinallisilla elementeillä. Asiantuntijan integriteettiin kuuluu se, että ajatuksia ei voi yksinkertaistaa, viihteellistää tai popularisoida vain median ehdoilla. Molempien on syytä tulla vastaan.

Haastattelutilanne on spontaani, eikä sitä voi täysin kontrolloida. Tämä voi olla ahdistavaa tutkijalle ja asiantuntijalle, joka on tottunut muotoilemaan ajatuksiaan jopa vuosia. Ennen haastattelua kannattaa pyytää alustava kysymysrunko, jos sellainen on olemassa. Aina ei ole. Epäselvyyksien varalle haastattelun voi myös nauhoittaa, tosin itse en ole niin tehnyt. Yhden haastattelun äänitin puhelimellani, koska toimittajan nauhuri oli rikki. Muutama ydinargumentti kannattaa miettiä valmiiksi, mutta samalla on tärkeää luottaa omaan tietopohjaan. Asiantuntemusta pitäisi vuosien työn jälkeen olla tarpeeksi (juuri siitä media on kiinnostunut), eikä viime hetken kertaus välttämättä selkiytä ajatuksia.

Kaiken julkisen näkyvyyden osalta ihmisen pahin kriitikko on usein hän itse. Oli kyseessä sitten esiintyminen, medianäkyvyys tai vaikka julkaistu kirjoitus, tietää vain puhuja ja kirjoittaja itse sen, mitä jäi sanomatta. Yleisö keskittyy siihen, mitä on sanottu. Oman itsekritiikkini suosikkikohde on sentimentaalisuus. En siedä ilmaisuja, jotka ovat tunteellisempia kuin niiden pitäisi olla. Saatan miettiä epäonnistunutta lausetta vuosia.

On myös hyvä muistaa, että lukijalle, katsojalle ja kuuntelijalle kyseessä on ohikiitävä hetki. Asiantuntija elää vain itse illuusiossa, että koko kansa on kokoontunut kuuntelemaan hänen punnittuja sanojaan. Puhuvat päät, sitaatit, keskusteluohjelmat, kolumnit ja muut media-artefaktit ovat kyyneleitä sateessa. Ne eivät katoa verkosta, mutta ne katoavat ajassa.

Ps. Kirjoittamani pamfletti ”Sekava nuoruus: Kuka olen, minne menen?” on julkaistu (TAT, 2017). Teksti käsittelee nuoria ja työelämää. Voit tilata ja ladata pamfletin ilmaiseksi täältä.

Interviewing myself for the futures studies group Black Swans

Interviewing myself for the futures studies group Black Swans

I gave a presentation for the student association of futures studies at the Turku School of Economics. The students had organized a career day, during which a few futures thinkers told about their work. I was glad to be one of them.

Based on the questions I got from the organizer, I wrote my script in the form of an interview, so it can be easily used in other contexts as well. The 40-minute presentation consisted of three major themes.

How did I end up doing what I do?

I’m a sociologist by education. I was and still am interested in how the society and communities function. Sociology is a good foundation for futures thinking. I have no formal education for futures studies, even though I admit it could be useful.

I have always been fascinated by the energy and creativity of youth subcultures. I did my master’s thesis about the graffiti subculture in Finland. My focus was on the graffiti writer’s ”career” within the subculture.

Trends are often created in subcultures. Subcultures may be trends in itself. That was a logical starting point when I started doing trendspotting for the Finnish agency 15/30. They are also specialized in youth research. I got hooked right away.

I had no career plan. I still don’t. I’m nevertheless quite aware of what I’m good at, and what I should learn more about. I work around my core passion: understanding the present and the future by writing, thinking, and speaking. I’m happy that I’m able to do this with my interesting and intelligent colleagues at Kopla Helsinki, and with the people of Futures Specialists Helsinki.

During the past years, I’ve been interested in the changing nature of knowledge work. First of all, I wanted to understand how my own work is changing, and how I should develop my working methods. I have been writing a lot about work, and that has created a demand for speeches and presentations too.

What have I learned so far?

My approach is a combination of futures thinking, sociological thinking and consumer insight. I want to use both quantitative and qualitative data as much as possible, but there needs to be room for visionary and imaginary thinking as well. I want to anticipate positive futures, even though the world seems quite confusing at the moment.

Finnish companies are quite aware of trends and foresight and working methods related to them. It’s getting better all the time. The trend analysis done among big Finnish consumer brands is usually of high quality. The companies use both Finnish and foreign agencies.

I’m naturally a quite abstract thinker. With clients, you have to be really concrete and hands-on. I’m working on that all the time. The clients do not like theories or obscure terminology.

Trend agencies often create their own words for trends and exaggerate things. It’s a double-edged sword. By overemphasizing change we often fail to see what’s permanent in human behavior. I come up with new terms if it’s absolutely necessary. On stage, you have to be a little bit of a showman, otherwise, it’s simply too boring.

In business, it’s always about the benefits. What do we gain by understanding trends? Do trends lead to innovation and new products? How is foresight related to strategy? You have to be able to articulate the benefits as clearly as possible.

What kind of advice can I give?

I don’t know where the jobs are. Who does? In this situation, you may need to create your own job. Quite a few futurists work independently and have their own little companies. They are able to move across different sectors, from private to public and non-profits.

It may sound cheesy and narcissistic, but it’s good to build your own personal brand. Write a blog, be active on social media, create different kinds of face-to-face networks. It’s not about advertising yourself. It’s about making your work transparent. Don’t hide your expertise. With an interesting online presence, you can be found. It’s a sign of passion.

Information is like food. If you have a bad diet, you end up thinking lousy thoughts. Optimize your information streams. Be aware of the bubble effect. Read things other people don’t read. Also, meet different kinds of people all the time. Move between the highest quality science and the scary forums in the deep web.

Be ready to unlearn. Lifelong learning requires unlearning. Identify your rotten thoughts and get rid of them. Thinking is complex and social. Many of our mental frameworks date back to the industrial era. In the new world of work, we have to abandon many of our old assumptions. The best practice is not the next practice.

Kohtaa asiakas yllättävästä kulmasta

Kohtaa asiakas yllättävästä kulmasta

Tutut megatrendit – robotisaatio, digitalisaatio, työelämän muutos – myllertävät kaupan alaa, mutta hyvän asiakaskokemuksen taustalla on edelleen ihminen. Miksi?

Trendit muuttavat ihmisten tekemää työtä, toivottavasti kiinnostavampaan suuntaan. Ajattelemme helposti, että meillä on tietty könttä työtä, jota automaatio hiljalleen nakertaa. Taloushistoria on toistaiseksi osoittanut, että kun ratkaisemme teknologian avulla yhden ongelman, avautuu eteemme uusia ongelmia. Nämä ongelmat vaativat inhimillistä, luovaa ongelmanratkaisukykyä.

Näin on ollut toistaiseksi. Viime vuosina on kuitenkin ollut myös merkkejä siitä, että tuottavuus kasvaa, mutta työllisyys ei. Arvon syntyminen ja ihmisen tekemä työ ovat erkaantumassa toisistaan.

Ihmisen ja koneen erottelu on yhä vaikeampaa. Mikko Dufva ja Tomi Dufva kirjoittavat Futura-lehden artikkelissa ”Käsinkosketeltava digitaalisuus” (2016), että ohjelmointi on digitaalisen maailman käsityötä. Jokaisen digitaalisen ratkaisun taustalla on ihminen: suunnittelijana, toteuttajana, muotoilijana, kehittäjänä. Maailman talousfoorumi on kuvannut orastavaa neljättä teollista vallankumousta aikana, jolloin fyysisten, digitaalisten ja biologisten asioiden rajat hämärtyvät.

Ihmisten, koneiden ja algoritmien yhteistyön tavoite on se, että asiakkaan kokemus on parempi. Ihmiset odottavat yhä monipuolisempaa arvoa. Kaupankäynnin rutiinit, kuten maksaminen, hintavertailu tai kuljetus, voivat olla asiakkaan näkökulmasta näkymättömiä. Rutiinien taipumus on automatisoitua. Kaupankäynnin kokemuksellinen ja elämyksellinen taso vahvistuvat. Tunne on tärkeä osa kokemusta.

David C. Edelman ja Marc Singer ovat Harvard Business Review’n artikkelissaan ”Competing on Customer Journeys” (2015) jäsentäneet asiakkaan matkan viiteen osaan (consider, buy, enjoy, advocate, bond), joiden pohjalta on sovellettu neljä teemaa tähän yhteyteen. Malli on syklinen: ihanne on pysyvän, yksiavioisen asiakkuuden luominen. Millaisia oivalluksia löydämme polun varrelta?

Tunnista piilevä tarve

Fiksu yritys ei vain reagoi muutoksiin kuluttajien ostopoluissa, vaan aktiivisesti muokkaa niitä. Edelmanin ja Singerin esittelemä esimerkki aurinkoenergiaan keskittyvästä Sungevity-yrityksestä on valaiseva. Pintapuolisesti yritys vaikuttaa tavalliselta aurinkopaneelien asentajalta. Todellisuudessa Sungevity kuitenkin hallitsee asiakkaan koko polkua.

Sungevity lähestyy asiakkaita sähköpostilla, joka kertoo paneelien tuottamista säästöistä sähkölaskussa. Viesti on henkilökohtaisesti räätälöity: siinä on aurinkopaneeleilla varustettu Google Earth -kuva viestin vastaanottajan asunnosta. Ympäristön, asunnon koon, ja muiden tekijöiden pohjalta Sungevity on laskenut arvion aurinkopaneelien tuottamasta energiasta. Kun asiakas on tutustunut arvioihin, ohjautuu hän pian keskusteluun myyntiedustajan kanssa.

Miten Sungevity tarttuu piileviin haluihin? Jokainen ihminen haluaa säästää sähkökustannuksissa. Eri vaihtoehtoihin perehtymiseen ja niiden kilpailuttamiseen ei ole kuitenkaan välttämättä aikaa. Sungevity tunnistaa tämän tarpeen, ja tarjoaa niin hyvin perustellun ratkaisun, että ihminen ei edes harkitse muita vaihtoehtoja. Avoimien tiedonlähteiden pohjalta se on tehnyt palvelustaan hyvin henkilökohtaisen. Sungevity oli vuonna 2015 toimialansa nopeimmin kasvava yritys.

Sungevity ei kuitenkaan yhdellä osa-alueella mennyt loppuun asti. Yrityksen kautta tilattavat aurinkopaneelit eivät ole kovin kauniita, vaan nousevat korostetusti esiin muusta rakennuksesta. Tähän saumaan iski hiljattain sähköautoistaan tunnettu Tesla, jonka aurinkopaneelit näyttävät tavallisilta, tyylikkäiltä kattopinnoilta.

Ota asiakas mukaan tuotantovaiheessa

Kuluttajan ja tuottajan välimatka on yhä lyhyempi. Kuluttaja voi tulla mukaan jo tuotteiden suunnittelu- ja rahoitusvaiheessa. Gustin on miesten vaateliike, jossa kuluttajat päättävät tuotantoon päätyvät vaatteet. Yritys on toiminut 8 vuoden ajan.

Verkkokaupassaan Gustin esittelee tuoteideoita, joita ihmiset äänestävät. Idea on esitelty yksityiskohtaisesti. Kun tuote saavuttaa rahoitustavoitteen, se siirtyy tuotantoon. Ostaja maksaa vaatteen tässä vaiheessa. Toimintatapa takaa sen, että Gustin tuottaa vain vaatteita, joille on kysyntää. Syntyy vähemmän jätettä. Kun väliportaita ei ole, voi vaatteet myydä tukkuhintaan suoraan kuluttajalle. Vaikka yrityksen painopiste on verkossa, ovat myös premium-luokan vaateliikkeet ottaneet sen tuotteita jakeluun.

Yhtiö haastaa monin tavoin alansa toimintatapoja. Vaatteissa se luottaa klassiseen, ajattomaan ja yksinkertaiseen tyyliin. Vaatteet on tehty käsin Kaliforniassa, ei halpamaissa. Silti vaatteet ovat suhteellisen edullisia. Ympäristötietoiset kuluttajat arvostavat, että tuotteita valmistetaan vain tilattu määrä.

Myymälä on kokemisen ja kokeilemisen ympäristö

Morioka Shoten on kirjakauppa Tokiossa. Erikoisen kaupasta tekee se, että siellä on myynnissä vain yksi kirja kerrallaan. Olennaista on se, mitä kaikkea tämän kirjan ympärille rakentuu. Kaupassa saattaa olla esimerkiksi taidenäyttely kirjaan liittyen. Jos mahdollista, kirjailijat esittelevät kirjojaan. Tavoite on se, että kauppaan tulija ”astuu kirjan sisälle”. Tulevaisuudessa kivijalkakauppojen täytyy luoda yhä vahvempi kokemus varsinaisten tuotteiden ympärille.

B8ta on teknologiamyymälä Palo Altossa, Kalifornian Piilaaksossa. Kaupan perustajat olivat kyllästyneet siihen, että uusinta, pienten valmistajien teknologiaa voi ostaa vain verkosta. He halusivat rakentaa kaupan, joka tarjoaisi myyntikanavan kaikkein kehittyneimmälle, uudelle kuluttajaelektroniikalle. Kokeileminen ja tutustuminen ovat avainasemassa. B8ta ei saa rahaa myydyistä tuotteista, vaan valmistajien kanssa tehdyistä myyntisopimuksista. B8ta osoittaa, että myymäläkokemus on tärkeä myös kohderyhmässä, jolle verkko-ostaminen on ollut arkipäivää jo pitkään. Keskimäärin asiakkaat viihtyvät liikkeessä peräti puoli tuntia. B8ta on laajentumassa uusiin kaupunkeihin.

Mahdollista sitoutuminen pitkällä aikavälillä 

Kokemuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä brändin, tuotteen ja palvelun käyttöä pitkällä tähtäimellä. Kaupan alalla subscription-mallien yleistyminen on yksi oire siitä, että kuluttajat haluavat sitoutua hyviin palveluihin pysyvästi. Omistamisen sijaan käyttöoikeuden merkitys vahvistuu. Tämä on jo pitkään ollut tyypillistä erilaisille mediapalveluille, mutta trendi yleistyy myös muissa kategorioissa, oli kyseessä autot, vaatteet tai vaikka olut.

Adidas Avenue A -palvelun tilaaja saa vuoden aikana neljä ”kuratoitua” tuotepakettia. Tuotekokonaisuuksia suunnittelevat tunnetut fitness-vaikuttajat. Avenue A on suunnattu juoksua harrastaville kaupunkilaisnaisille, joille toimivissa urheiluvaatteissa tärkeää on myös tyylikkyys ja muodikkuus.

Mud Jeans on vaatemerkki, joka myy ja vuokraa farkkuja. Valmistaja pyrkii noudattamaan kiertotalouden periaatteita. Vuokraajien palauttamien farkkujen puuvillakuidut kierrätetään uusiokäyttöä varten, tai jos farkut ovat hyväkuntoiset, ne kierrätetään sellaisenaan seuraavalle omistajalle. Vuokrattujen farkkujen kuukausihinta on yleensä noin 5-8 euroa kuussa, mallista riippuen. Ilmaiset korjaukset sisältyvät hintaan. Mud Jeansin farkkuja ja paitoja on tarjolla myös kivijalkamyymälöissä ympäri Eurooppaa. Yritys on kasvanut, ja sen tuotteista noin 40% on vuokralla, loput myydään tavalliseen tapaan.

Mikkeller on tanskalainen panimo, jolla on myös juoksuklubeja ja baareja ympäri maailmaa. Mikkeller pärjäisi mainiosti pelkkää olutta myymällä, mutta se on halunnut syventää asiakassuhteitaan. Omat, ultratrendikkäät baarit ovat siihen ilmeinen ratkaisu. Juoksuklubit ovat kuitenkin yllättävä idea. Yhdistämällä alkoholin ja kuntoilun Mikkeller haastaa juomisen stereotypioita: yritykselle alkoholi on osa terveellistä elämäntapaa.

Yhteenveto: Kokonaisvaltainen läsnäolo asiakaspolun kaikissa vaiheissa

Erilaiset tapausesimerkit havainnollistavat sitä, miten kekseliäästi ihmisiä voi palvella. Tämän hetken kiinnostavimpia yrityksiä voi luonnehtia seuraavan viiden asian kautta:

• Monipuolinen, elämäntapaa tukeva kokemus
• Ainutlaatuisuus ja henkilökohtaisuus
• Nopeus ja helppous
• Uudenlaiset omistussuhteet
• Mahdollisuus oppia

Mitä nämä asiat tarkoittavat käytännössä? Ensimmäinen kohta viittaa siihen, että yritys ymmärtää asiakkaansa maailman. Monessa tapauksessa yrityksen työntekijät elävät itse samassa maailmassa. Yksi tällaisen eetoksen klassikoista on ulkoilu- ja retkeilytuotteita tekevä Patagonia, jonka toiminnassa villin luonnon kunnioitus on avainasemassa. Yritys palkkaa ihmisiä, jotka elävät itse luonnonläheisesti, oli kyseessä sitten kalliokiipeily, surffaus tai vaeltaminen. Yritys on mainostanut kohtuullista kuluttamista peräänkuuluttavalla ”don’t buy this jacket” -sloganilla, myyntiänsä tietysti kasvattaen!

Ainutlaatuisuus ja henkilökohtaisuus ovat avainasemassa palvelukokemuksessa. Asiakkaan voi osallistaa tuotteiden ja palveluiden kehittämiseen jo suunnitteluvaiheessa, mikä mahdollistaa yksilöllisten toiveiden huomioinnin. Pelkän tuotteen lisäksi asiakas voi saada erilaisia vinkkejä ja neuvoja. Tuotteet voivat olla rakenteeltaan modulaarisia, mikä mahdollistaa henkilökohtaisen räätälöinnin. Tavarataloketju Nordstrom tarjoaa Trunk Club -palvelun, jossa vaatteiden ostamista vieroksuvat miehet saavat stylistin valitseman vaatepaketin. Paketista asiakas saa ostaa haluamansa vaatteet ja palauttaa loput.

Nopeus ja helppous tarkoittavat yhä enemmän sitä, että mitä tahansa on saatavilla milloin tahansa. Palveluiden ja käyttöliittymien pitää toimia sulavasti kaikissa konteksteissa. Palvelut huomioivat kuluttajan aiemman ostohistorian, ja suosittelevat uusia tuotteita sen pohjalta. Premium-tuotteissa käsin tehty ”kuratointi” on arvossaan. Esimerkiksi suomalais-virolainen oluen verkkokauppa Hops United on valjastanut kiinnostavia olut-asiantuntijoita kokoamaan 12 pullon laatikoita.

Omistamisen sijaan yritykset tarjoavat yhä useammin käyttöoikeutta. Esimerkiksi autonvalmistajat kehittävät jatkuvasti uusia autojen yhteiskäytön malleja, vaikka ylivoimainen enemmistö autoista onkin tavallisessa yksityisomistuksessa. Vuokraaminen on yleistynyt myös huippumuodissa, mistä Rent the Runway on hyvä esimerkki. Verkossa aloittaneella muotivuokraamolla on nyt myös kuusi kivijalkamyymälää.

Ihmiset haluavat oppia uusia asioita. Kaupallinen opetustarjonta lisääntyy, ja opetuksellinen sisältömarkkinointi yleistyy. Esimerkiksi Guardian ja Chanel ovat aloittaneet omia masterclass-palveluitaan. Jos brändillä on huippuosaamista tietyltä aihealueelta, niin miksi tietoa ei voisi jakaa myös muille? Kun tämän yhdistää aitouteen ja rohkeuteen, on tuloksena timanttista sisältöä. Moderni brändi on yhä enemmän eräänlainen hovimestari, joka osaa suositella, opastaa ja hurmata.

Teksti on tiivistys Palvelualojen ammattiliitto PAM:n ”Työelämän ICT-taidot kaupan alalla” -seminaarissa 2.11.2016 pidetystä esityksestä.