On ihmisiä, jotka tekevät vaativan työn ohessa väitöskirjaa. He käyvät seminaareissa ja verkostoitumistilaisuuksissa. He seuraavat oikeita ihmisiä Twitterissä, katsovat TED-videoita, ja lukevat Harvard Business Review’ta. Heillä on luottamustehtäviä oman alan järjestöissä ja suunnitelmallisesti rakennettu henkilöbrändi. Yleensä heillä ei ole lapsia, tai he eivät osallistu lastensa kasvatukseen.

On ihmisiä, jotka tekevät minuutilleen 37,5 tunnin työviikkoa. Vapaa-ajalla he eivät tee MBA-tutkintoa, vaan leipovat mokkapaloja sählyjoukkueen myyjäisiin, istuvat leikkikentän laidalla, ja könyävät päiväkodin kuraisilla lattioilla. He toimivat luottamustehtävissä urheiluseurojen rahastonhoitajina ja taloyhtiöiden hallitusten varajäseninä. Heidän olemus on viimeistelemätön, ja orastava keskivartalolihavuus ei romuta heidän itsetuntoaan.

Ei ole tavatonta, että jälkimmäinen ryhmä pärjää työelämässä paremmin. Ei aina, ei kaikkien kohdalla. Mutta välillä, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Miksi?

Ruuhkavuosissa on kyse epäonnistuneesta kaaoksen hallinnasta. Tehtäviä asioita on enemmän kuin aikaa suoriutua niistä. Mikään määrä ankaraa suorittamista ei välttämättä pelasta siltä, että elämä näyttää samalta kuin Hiroshima amerikkalaisten ylilennon jälkeen. Kaaoksen hyväksyminen ja sietäminen on avainasia myös nykyaikaisessa työelämässä. Projekteja, ideoita ja kokeiluja tulee ja menee. Yhteistyö- ja arvoverkostot ovat kompleksisia. Asioiden suunnittelu ja ennakointi on vaikeaa.

Työhön käytetty aika ei ole olennainen asia. Olennaista on hyödyntää käytettävissä oleva aika oikealla tavalla. Kun aika rajautuu esimerkiksi päiväkodin vienti- ja hakuaikojen mukaan, ei tyhjäkäynnille ole sijaa. On pakko keskittyä olennaiseen, ja sanoa ei tarvittaessa. Ylätason pohdiskelu ja metakeskustelu karsiutuvat minimiin. Työn merkityksellisyys ja miellyttävyys eivät ole jatkuvan arvioinnin kohteena, vaan asiat pitää vain hoitaa.

Tylsistyminen on luovuuden ehto. Hiekkakakun leipominen on hauskaa ensimmäisellä kerralla. Sitten siitä tulee tavallista. Sadannella kerralla se on hyvin ikävystyttävää. Juuri tällainen tylsistyminen vie aivot ärsykkeistä vapaaseen lepotilaan, joka mahdollistaa uudet, luovat ajatukset. Moni taistelee tylsistymistä vastaan takertumalla älypuhelimeensa, mikä on karhunpalvelus paitsi itselle myös läsnä oleville. Vaikka leikin päämäärä on leikki itse, on sillä myös suotuisia sivuvaikutuksia.

Vain työlle omistautunut ihminen on yksiulotteinen. Ei ole ikävystyttävämpää seuraa kuin ihminen, joka ei osaa puhua muusta kuin työstä. Elämässä pitää olla tilanteita ja konteksteja, joissa tekoäly ja lohkoketjut eivät kiinnosta ketään. Työssä on huokoisuutta, kun se ei valtaa ajatuksia kellon ympäri. Siksi perhe-elämä on voimavara, ei kuluerä. Sama pätee toisin päin. Jos ihminen ei pysty koskaan irtautumaan kurahousuarjesta aikuisten maailmaan, tulee hänestä uupunut ja kärttyisä.

Ruuhkavuodet tukevat 2010-luvun työelämän ihanteita: luovuutta, itsensä johtamista, ja kykyä elää jatkuvasti muuttuvissa tilanteissa. Paras lopputulos syntyy, kun työntekijä ja työnantaja jakavat tämän näkemyksen.