Nuorena ja kokemattomana huutelijana koin mielelläni närkästyneisyyttä ja ylenkatsetta, jos jokin merkittävä tutkimushanke ei tuottanut mitään yllättävää. Hah, nollatutkimus, taas on syöty palaveripullaa ja pumpattu säätiön rahat! Tämä näkökulmahan on yhtä raikas kuin eineslihapullapaketin suojakaasu!

Tietenkään en lukenut tutkimuksia tiivistelmiä ja yhteenvetoja pidemmälle.

Kohtaan tutkimus- ja konsultointiprojekteissa edelleen tilanteita, joissa ajattelen: eihän tässä ole mitään uutta. Huomio voi olla aiheellinen, mutta siitä tehtävät johtopäätökset eivät ole niin ilmeisiä kuin saattaisi ajatella. Tutkimuksen tehtävä ei nimittäin ole tuottaa uutisia, vaan uutta tietoa. Näillä asioilla on ratkaiseva ero.

Uutuusarvo ei välttämättä löydy pintapuolisista ”oho, kas vain!” -reaktioista, vaan uusista näkökulmista tuttuun asiaan, tai uusista tavoista jäsentää tutkimuksen aihepiiriä. Usein arvo on keskusteluissa, joita tutkimuksen pohjalta käydään. Tutkimusta täytyy pysähtyä ajattelemaan.

Mistä tunne uutuuden puuttumisesta johtuu? Aikaansa ja alaansa seuraavilla ihmisillä on yleensä intuitiivinen käsitys siitä, miten asiat ovat. Tutkimus täsmentää ja laajentaa tätä käsitystä.

On hienoa, jos tutkimuksen myötä tulee ilmi jotain täysin uutta ja yllättävää. Se ei voi kuitenkaan olla itseisarvoista. Tiedon kyllästämässä maailmassa salaisuuksia on vähän. Koska lähes kaikkia asioita tutkitaan koko ajan, olisi aiempien tutkimusten kannalta arveluttavaa, jos niissä olisi jäänyt jotain olennaista havaitsematta.

Olen tällä hetkellä erityisen kiinnostunut viitekehyksistä ja kokonaisjäsennyksistä – kuinka seksikästä. Kun laadukasta aineistoa tarkastelee hyväksi havaitulla viitekehyksellä, se tuottaa lähes automaattisesti uusia oivalluksia. Tästä syntyy tiedollinen pohja luovalle ja henkilökohtaiselle ajattelulle. Usein tuhdeimmat argumentit ovat objektiivisuuden kaapuun verhottua subjektiivisuutta. Mielenkiintoisinta on räikeä ja holtiton subjektiivisuus.

Tutkimuksen täytyy tuottaa jotain uutta, mutta usein olisi syytä ymmärtää paremmin, mitä tämä ”jokin” on. Verkon informaatiovyöryn turruttamat aivomme eivät mielellään taivu tilaan, jossa arvo löytyisi pitkän ajatus- ja keskusteluprosessin tuloksena. Janoamme nopeita kiksejä ja helppoa stimulaatiota.

Eräs englantilainen futuristi-tuttavani kertoi taannoin, että hän on alkanut lisätä päiviinsä hetkiä, jolloin hän ei tee varsinaisesti mitään. Hän saattaa syödä tai juoda jotain näissä tilanteissa, mutta tärkeintä on ajatella – ja ajatella ajattelua. Älylaitteet jäävät ehdottomasti sivuun.

Työelämässä pitäisi olla enemmän tilanteita, joissa tutkimusten ja selvitysten sisältöä lähestyttäisiin tällä tavalla. Ilman odotusta välittömästä leukojen loksahduksesta, kiireettömästi pohdiskellen, kriittisesti keskustellen.