Pasilan aamu oli märkä, kylmä ja pimeä. Kello oli 5:55. Taksikuski sanoi katsovansa lähetyksen tablettitietokoneeltaan. Kävelin Radiotalona tunnettuun rakennukseen, jossa Ylen aamu-tv:tä tehdään. Lämpiössä vuoroaan odotteli mies, joka oli yhdistänyt veganismin ja vaativan treenaamisen. Meikki, ohjeistus, kahvi. Suora lähetys 6:41. Yhdeksän minuuttia, ja kiitos käynnistä. Pasilan kadulla bussi pärski loskaa ohikulkijoiden päälle. Maailmaan oli jälleen tehotuotettu yksi puhuva pää.

Olen ollut työni puolesta esillä televisiossa, radiossa, sanomalehdissä ja medioiden verkkosivuilla. Joitain kymmeniä kertoja. Yksityiselämääni käsitteleviä juttuja ei ole tehty, ja hyvä niin.

Huomio on tuntunut joskus imartelevalta, mutta pääosin lähinnä siedän esillä oloa. Siitä on tullut osa työtäni. Jos minulla on median, ja ennen kaikkea sen yleisön, näkökulmasta kiinnostavaa sanottavaa, niin koen velvollisuudekseni kertoa asiani.

Muutamien isompien juttujen jälkeen on käynyt niin, että tuntematon henkilö tervehtii kadulla. Tai vieras ihminen kysyy: ”Hei, olitsä siinä yhdessä jutussa?” Tämä on lievästi kiusallista, koska tilanteessa konkretisoituu se, että olen siirtynyt julkisen tarkastelun kohteeksi. En ole enää anonyymi.

Henkilökohtaisia yhteydenottoja jutuista seuraa harvoin, mutta sosiaalisessa mediassa keskustelua on helppo seurata, etenkin Twitterissä. Joitain yhteistyösuhteita ja projekteja on alkanut median luoman herätteen myötä, mutta mikään myyntiautomaatti julkisuus ei ole.

Millä auktoriteetilla puhun mediassa? Käytän yleensä tutkijan titteliä, mutta minulla ei ole kuitenkaan akateemista arvovaltaa tai asemaa, jos maisterin tutkintoa ei sellaiseksi lasketa. Olen yksityis- ja julkisrahoitteisia projekteja tekevä konsulttitutkija, joka on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En halua väheksyä asemaani. Teen laadukkailla aineistoilla ja koetelluilla menetelmillä vaativia tutkimus- ja kehitysprojekteja, mikä on luonut pohjan substanssiosaamiselle. Joitain kertoja olen myös kieltäytynyt haastattelusta, jos en ole kokenut asiantuntemustani riittäväksi. Kommentoin usein aiheita, joihin akateeminen tutkimus ei ole ehtinyt reagoida. Tämä tarkoittaa esimerkiksi uusia nuoriso- ja populaarikulttuurin ilmiöitä.

Joskus tilanteet ovat koomisia. Toissa vuoden kesällä olin grillaamassa, kun Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimittaja soitti. Olin edeltävänä päivänä julkaissut nykyajan juppeja käsittelevän kirjoituksen, joka oli levinnyt sosiaalisessa mediassa nopeasti. Kyseessä ei ollut tutkimus, vaan pohdiskeleva esseekirjoitus. Media kuitenkin mielellään hyödynsi asiantuntijanäkemystä siitä, että juppikulttuuri on tullut takaisin. Makkaroita ja vihanneksia grillillä käännellessäni annoin toimittajan humoristisiin kysymyksiin muutaman vastauksen. Lopullinen Nyt-liitteen artikkeli tyytyi lähinnä referoimaan alkuperäistä blogikirjoitusta. Tekstini osui ajan hermoon, ja sitä käsiteltiin myöhemmin myös pääkaupunkiseudun paikallislehdissä. Oman blogin etu on se, että näkemyksiä voi esittää suodattamattomina. Asiantuntijalla voi olla myös oma media.

Toinen hauska tapaus liittyy Turkuun ja hipstereihin (joko saa nauraa?). Kun hipsteri-ilmiöstä tuli yleinen keskustelunaihe noin viisi vuotta sitten, alkoivat turkulaiset sanomalehdet pohtia mistä on kyse. Milloin hipsterit tulevat Turkuun? Missä heitä voi nähdä? Annoin ainakin viisi haastattelua erilaisiin turkulaisiin medioihin näistä aiheista. Eräs jutuista pohti, että onko hipsteri nettiajan nörtti (ei varsinaisesti). Kiinnostus heräsi myös Turun ulkopuolella. Kerran keskustelin YleX:n radiolähetyksessä siitä, että onko pituushyppääjä Tommi Evilä hipsteri (ehkä vähän). Mikä tärkeä ajankohtaisaihe!

Olen työskennellyt myös toimittajana, minkä vuoksi minulla ei ole ollut koskaan syytä demonisoida mediaa. Ymmärrän median toimintalogiikan. Tiedän myös, millaista puhetta toimittajat haluavat kuulla. Selkeää, konkreettista, muutama jännittävä anekdootti siellä täällä. Tämä on usein vastakohta tutkimukselle, joka on abstraktia, yleistä, eikä pyri herkuttelemaan tarinallisilla elementeillä. Asiantuntijan integriteettiin kuuluu se, että ajatuksia ei voi yksinkertaistaa, viihteellistää tai popularisoida vain median ehdoilla. Molempien on syytä tulla vastaan.

Haastattelutilanne on spontaani, eikä sitä voi täysin kontrolloida. Tämä voi olla ahdistavaa tutkijalle ja asiantuntijalle, joka on tottunut muotoilemaan ajatuksiaan jopa vuosia. Ennen haastattelua kannattaa pyytää alustava kysymysrunko, jos sellainen on olemassa. Aina ei ole. Epäselvyyksien varalle haastattelun voi myös nauhoittaa, tosin itse en ole niin tehnyt. Yhden haastattelun äänitin puhelimellani, koska toimittajan nauhuri oli rikki. Muutama ydinargumentti kannattaa miettiä valmiiksi, mutta samalla on tärkeää luottaa omaan tietopohjaan. Asiantuntemusta pitäisi vuosien työn jälkeen olla tarpeeksi (juuri siitä media on kiinnostunut), eikä viime hetken kertaus välttämättä selkiytä ajatuksia.

Kaiken julkisen näkyvyyden osalta ihmisen pahin kriitikko on usein hän itse. Oli kyseessä sitten esiintyminen, medianäkyvyys tai vaikka julkaistu kirjoitus, tietää vain puhuja ja kirjoittaja itse sen, mitä jäi sanomatta. Yleisö keskittyy siihen, mitä on sanottu. Oman itsekritiikkini suosikkikohde on sentimentaalisuus. En siedä ilmaisuja, jotka ovat tunteellisempia kuin niiden pitäisi olla. Saatan miettiä epäonnistunutta lausetta vuosia.

On myös hyvä muistaa, että lukijalle, katsojalle ja kuuntelijalle kyseessä on ohikiitävä hetki. Asiantuntija elää vain itse illuusiossa, että koko kansa on kokoontunut kuuntelemaan hänen punnittuja sanojaan. Puhuvat päät, sitaatit, keskusteluohjelmat, kolumnit ja muut media-artefaktit ovat kyyneleitä sateessa. Ne eivät katoa verkosta, mutta ne katoavat ajassa.

Ps. Kirjoittamani pamfletti ”Sekava nuoruus: Kuka olen, minne menen?” on julkaistu (TAT, 2017). Teksti käsittelee nuoria ja työelämää. Voit tilata ja ladata pamfletin ilmaiseksi täältä.