Nykyajan ihanteiden valossa työ on intohimoa, empatiaa, kekseliäisyyttä. Onnellisuutta, merkityksellisyyttä. Työ on haltioitumista kaikista niistä tavoista, joilla voimme rakentaa parempaa maailmaa.

Tällaisen hurmoksen rinnalla vapaa-aika näyttäytyy ikävien velvollisuuksien liukuhihnana. Tiskit, pyykit, talvirenkaat, kurahousut, makaronilaatikko. Aivokuollut taloyhtiön hallituksen kokous. Päivän päätteeksi urheilemme rajusti, koska töissä on aikaa palautua.

Olen kuullut pariskunnista, jotka pitävät viikoittaisia suunnittelupalavereita ruuhkavuosista selvitäkseen. Moni perhe seuraa budjettiaan excel-taulukossa. Kun tähän lisää hysteerisen kahvakuulan reuhtomisen, niin kyllä tekee hyvää päästä töihin lepäämään!

Hauskuuden eetos leimaa työtiloja. Värikkäine huonekaluineen ja seinämaalauksineen ne muistuttavat yhä enemmän päiväkotia. Kun aulasta löytyy flipperi, olemme varmoja firman innovatiivisuudesta: täällä työ on leikkiä. Sen sijaan kotejamme leimaa skandinaavisen minimalismin ankaruus, johon verrattuna lääkeyhtiöidenkin neuvotteluhuoneet ovat aistillisuuden ilotulitusta. Kun kotielämää täydentää jokin eksoottisen kuuloinen tavaroidenvähennysfilosofia, on lopputulos se, että kotona jokainen päivä on siivouspäivä. Ihan kuin työtä.

Moni työtä tekevä vanhempi on oivaltanut, että lasten hoitaminen on töihin verrattuna puuduttavaa hommaa. Kognitiivinen kuorma puuttuu. Siksi nykyajan vanhemmista on tullut leikkikentän laidalla nyhjöttäviä kännykkämuumioita, joille välitön läsnäolo on yhä vaikeampaa. Hiekkakakun tekeminen sadatta kertaa ei anna samoja kiksejä kuin sähköposti, joka kertoo tarjouksen läpimenosta. Samasta syystä jäi väliin se, kun hiekkakakku syntyi ensimmäistä kertaa.

Joskus töissä oli kyse siitä, että maksoimme toisillemme asioista, joita emme osaa tai viitsi itse tehdä. Nyt töiden ikävä puoli on vaiettu. Positiivisesta ajattelusta on tullut menestyjien itsetehostusta, jonka nektarin uskotaan valuvan myös muille. Ihmisellä on yksilöpsykologinen vastuu innostua. Hänen täytyy ymmärtää, että jokainen uusi asia on hyvä asia. Henkisesti ahdas yt-organisaatio ei saa olla syy sille, että ihminen ei pääse työn imuun. Yksilöllistyneen vastuun myötä on syntynyt markkinat elämäntapavalmentajille, jotka auttavat ihmistä pitämään palapelinsä kasassa.

Monen ihmisen pyrkimys on löytää ”oma juttu”, jossa voi ”toteuttaa itseään”. Kun nuoren opiskelu katkeaa, hän sanoo: ”Tää ei ollu oikein mun juttu.” Ajatus on, että ihmisellä on valmis minuus ja identiteetti, joita maailman tulee palvella. Identiteetti on kuitenkin myös toiminnan seuraus. Kun ihminen tekee jotain, muuttaa tekeminen häntä. Näistä teoista tulee osa hänen minuuttaan. Uudet asiat ovat sitä mielenkiintoisempia, mitä enemmän niihin perehtyy. Siksi ”itsensä toteuttaminen” kuulostaa masturboinnilta, ei tulevaisuuteen suuntautuvalta toiminnalta.

Töissä pitää kuitenkin olla kivaa. Huomio täytyy kääntää yksilöllisistä suoritteista työn sosiaaliseen ympäristöön. Kun työ on vaikeaa ja ikävää, korostuu työyhteisön tuen merkitys. Jaetut ongelmat ovat pienempiä ongelmia. Suomi, moni muu maa ja maailma ovat tilanteessa, jossa ongelmat ovat yhä monimutkaisempia, ja niiden ratkaiseminen on yhä vaikeampaa. Tällaisessa tilanteessa jatkuva oman työn mielekkyyden parissa nykertely on aivan liian itsekästä. Sen sijaan meidän kannattaa pohtia sitä, millaiset työyhteisöt kukoistavat häijyjen ongelmien aikakaudella. Tämä takaa myös yksilön hyvinvoinnin.