”Hei me diipdaivataan tälle mahdollisuusalueelle ja muotoillaan brändipositiota asiakaskeskeisemmäksi.”

Tyypillistä liike-elämän esperantoa, jollaista paukutan itsekin joskus palaverissa. Tutkimuslaitoksen dosentti saattaisi sanoa asian näin:

”Selvitämme toimijaverkoston valintapreferenssejä ja kehitämme tuotemerkkiattribuuttien suhdetta asiakasrajapintaan.”

Edelleen koukeroista turinaa. Miten asia ilmaistaisiin lastenkirjassa?

”Hei ystävät! Tutustumme tähän asiaan ja teemme siitä jotain kivaa muille.”

Aikuisten pitäisi opetella puhumaan lasten tavoin. Asia pysyy samana, mutta kohina viestin ympäriltä katoaa. Jokainen kokenut viestijä, toimittaja ja puhuja tietää tämän. Silti se on vaikeaa.

Jokaisella ihmisryhmällä on oma tapansa puhua. Omaperäisen sanaston merkitys on tärkeä esimerkiksi vankiloissa, armeijassa ja erilaisissa alakulttuureissa. Nuoret haluavat käyttää sanoja, joita vanhemmat eivät ymmärrä. Murteet erottavat maantieteellisiä alueita. Stadin slangi toi suomen kieleen vaikutteita ruotsin ja venäjän kielistä, ja mahdollisti sen, että saman pihapiirin erikieliset lapset pystyivät puhumaan keskenään. Samalla ulkopaikkakuntalaisten oli yhä vaikeampi ”bonjata”, mistä Sörkan ja Rööperin kaduilla puhuttiin.

Myös työelämän kieli on eriytynyt yleiskielestä. Korporaatio-ihmisen puhe vilisee anglismeja. Virkamies rakastaa lauseenvastikkeita. Rasvanahkaduunari keventää työtään ronskilla huumorilla. Nuori nousukas keulii ulkomaisten bisneslehtien muotisanoilla. Trenditietoinen puhuja on vaihtanut nasaalin ironian hösöttäväksi intomielisyydeksi.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault (1926-1984) oli yksi aikansa arvostetuimpia ajattelijoita. Hän on sanonut, että Ranskassa intellektuellin pitää kirjoittaa osittain käsittämätöntä tekstiä. Muuten häntä ei pidetä riittävän syvällisenä ja vakavasti otettavana. Moni suomalainen asiantuntija on omaksunut saman periaatteen. Syntyy Foucault’n kuvaamaa ”obskurantismin terroria”, jossa ensin tuotetaan ”nonsensea”, ja tähän kohdistuneeseen kritiikkiin vastataan: ”Et vain ymmärtänyt minua oikein!”

Kieli viestii asemasta. Sanavalinnat ovat tapa erottautua muista. Kieli on kamppailun alue. Kilvoittelussa pärjää se, joka määrittää puheenaiheet. ”Fillarikommunismista” puhuva ulkoministeri tietää tarkalleen, että hänen sanavalintansa leviävät seuraavan aamun kahvipöydissä kuin rutto – pidettiin ajatuksia hyvinä tai huonoina. Julkiseen keskusteluun kuuluu se, että myös hölmöjä ajatuksia saa esittää. Muuten niitä ei voi osoittaa vääriksi. Siksi poliittinen korrektius on vaarallista.

Onko kielellinen monikulttuurisuus rikkaus? On, jos ymmärrys lisääntyy ja maailma näyttäytyy vivahteikkaampana. Usein ymmärrys kuitenkin hämärtyy. Sekava puhe voi peitellä sisällön puutetta tai ajattelun heikkoutta. Kun merkitykset eivät ole kirkkaita, lisääntyvät väärinkäsitykset. Puhe ei käänny teoiksi, koska kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä.