Teen vapaa-ajan projektia kahden kaverin kanssa. Meidän on lähes mahdotonta löytää aikaa yhteiseen tapaamiseen. Työskentelemme netin välityksellä. Kirjoitan tekstin kännykällä lähijunassa. Muokkaan verkkosivua myöhään illalla. Soitan, kun kävelen lounaalle. Ajattelen projektiin liittyviä asioita erilaisissa arjen notkelmissa: kassajonossa, juoksumatolla, saunassa.

Onko tämä mahdollistavaa vai velvoittavaa? Molempia, riippuen tekemisen mielekkyydestä. Kun asioiden ei tarvitse tapahtua yhtäaikaisesti samassa paikassa, tapahtuvat ne eri aikaan eri paikassa. Digitaalinen kommunikaatio on liima, joka pitää kokonaisuuden kasassa.

Sosiologian professori Judy Wajcman on käyttänyt desynkronoidun yhteiskunnan käsitettä kuvatessaan tilannetta, jossa ihmiset tekevät samoja asioita kuin ennenkin, mutta eivät enää samaan aikaan muiden kanssa. Aika ja tila hajaantuvat. Syntyy epäsymmetrinen koheesio. Elämä ei ole kiireisempää tai rauhallisempaa kuin aiemmin, vaan nopea ja hidas aika vuorottelevat yhä monimuotoisemmin. Esimerkiksi ajankäyttötutkimuksissa arjen perusrakenne näyttää vakaalta ja vapaa-ajan määrä on jopa hieman lisääntynyt. Samalla ihmisillä on tunne siitä, että kaikki pysyvä haihtuu ilmaan.

Tila, väline ja konteksti luovat tunteen ajan kulusta. Voin lukea sohvalla 800 sivun romaania, jonka loppu näkyy puolen vuoden päässä. Yhtäkkiä harhaudun tarkistamaan Twitteriä, jossa puoli vuotta on 15 minuuttia. Keskustelen puolison kanssa jostain asiasta, jonka unohdan viiden minuutin päästä. Kiinnitän huomiota viisi sekuntia kestävään melodiakulkuun taustalla soivassa musiikissa.

Kyseessä ei ole multitasking, vaan erilaisten asioiden tekeminen peräkkäin erilaisissa ajanjaksoissa. Eri tahdissa, tahdittomasti. ”Diverse temporalities, not simply speed, is the hallmark of life in digital capitalism”, kuten Wajcman sanoo. Multitaskingia ei ole olemassa, on vain toisiaan seuraavia ajatuksia ja tekoja.

Kommunikaatio on liima, mutta viestintäteknologia ei toimi omalakisesti. Ihmiset luovat normit ja kulttuurin laitteiden käytölle. Tässäkin merkityksessä digitalisaatio vaatii analogisaation. Pitääkö työsähköposteihin vastata saman päivän aikana? Monien mielestä kyllä. Pitääkö sähköpostia tarkkailla lomalla? Monien mielestä ei, joidenkin mielestä kyllä. Pitääkö työntekijän olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa? Mainosmies ei muista aikaa ennen Periscopea. Rytkösen Konepajalla vasta mietitään, että pitäisikö firmalla olla kotisivu.

Desynkronoidun yhteiskunnan rytmihäiriöt syntyvät tilanteessa, jossa ihmisten keskinäisen koordinaation tavoista ja kulttuurista ei ole yksimielisyyttä. Tämä voi tapahtua myös järjestelmätasolla.

Tietotyöläinen haluaisi käydä joogassa kesken päivän ja tehdä intensiivisen työrupeaman alkuillasta. Päiväkoti menee kuitenkin kiinni jo viideltä. Jos hän tekee töitä illalla seitsemästä kymmeneen, ei hän ehdi kauppaan. Kaupan aukioloaikojen vapautuminen on reaktio desynkronisaatioon: ihminen haluaa mahdollisuuden asiointiin vuorokauden ympäri. Aina auki olevat kuntosalit ovat toinen esimerkki, jossa verkon all access– ja on demand -periaatteet leviävät reaalimaailmaan.

Kollektiiviset kokemukset eivät katoa tahdittomassa yhteiskunnassa. Katsomme amerikkalaista tv-viihdettä eri aikaan, mutta jaamme kokemukset kepeänä seurustelupuheena kahvitauolla. Meemiytyvät käsitteet, kuten ”tolkun ihminen” tai ”että mitähän vittua”, dominoivat viestintäympäristöjämme. Ajallinen eriytyminen, sisällöllinen yhdentyminen ja keskustelun polarisoituminen tapahtuvat samanaikaisesti. Tahditonkin janoaa jaettuja merkityksiä.