Törmäsin hyvänpäiväntuttuun eräässä konferenssissa. Kysyin kuulumisia. Hän vastasi:

”Huh, kiire on. Yhtä lentoa. Näitä ruuhkavuosia. Hädin tuskin muistan mitä tein eilen. Mitäs sulle?”

Mutisin jotain vastaavaa. Keskustelu oli niin tavanomainen, että sitä on vaikea kuvitella toisenlaiseksi. Kuinka erikoista olisikaan ollut, jos hän olisi sanonut:

”Olen tehnyt keskittyneesti yhtä isoa juttua. Ohessa voin kehitellä myös vähän uutta. Aikataulu ei hengitä niskaan ja ehdin myös suunnitella tulevaa.”

Työ ja kiire ovat monelle synonyymi. Työn täytyy olla nopeatempoista ja tekemistä pitää olla vähän liikaa. Se pakottaa tehostamaan ja priorisoimaan. Elimistö on oppinut kaipaamaan stressihormonien, kuten adrenaliinin ja kortisolin, eritystä. Työn täytyy tuntua työltä tai muuten se ei ole työtä. Ponnistelu vaatii fyysisen vasteen, vaikka kyseessä olisi tietotyö.

Koemme kiireen annettuna olosuhteena, emme ihmisten heikosti järjestetyn yhteistoiminnan tuloksena. Koemme, että globaalin markkinatalouden alamaisen täytyy juosta yhä kovempaa ja kun vauhti hiipuu, ovat kiinalaiset robotit ja amerikkalaiset algoritmit valmiita tekemään työn halvemmalla. Kun kuulemme kansantalouden uusimmat madonluvut, emme jätä mahdollisuutta itseruoskintaan käyttämättä.

Kiire on makrotason ongelma, johon haetaan yksilöllisiä ratkaisuja. Siis hoidetaan oireita parantamatta tautia. Yksilö voi leppoistaa, ryhtyä remontoimaan kyläkoulua ja perustaa luomuviljelmän. Elämäntapavalintana tämä on vauraille ihmisille mahdollinen kokeilu.

Kiire on saavuttanut pisteen, jossa nopeus on itseisarvo, joka ei enää tuota toivottua lopputulosta. Siis sitä, että asiat tapahtuisivat de facto nopeammin. Kiireessä valmisteltu asia kertautuu kiireisessä päätöksessä, jota seuraa kiireinen toimeenpano. Syntyy sähellyksen spiraali, jossa työn määrä lisääntyy toistuvien korjausliikkeiden vuoksi. Työn lopputulos on taksin takapenkillä puserrettu hätäpaska, joka menee asiakkaalle läpi vain Cheek-tason itseluottamuksella esitettynä silmänkääntötemppuna.

Tietojohtamisen asiantuntija Miia Kosonen esittää blogitekstissään hyviä kysymyksiä siitä, miten kiire vaikuttaa oppimiseen ja uudistumiskykyyn:

”Milloin viimeksi olit työpaikallasi tilanteessa, jossa saitte yhdessä kokeilla, opetella, leikkiä ja epävirallisesti testata jotain uutta ilman, että joku oli jo toinen jalka ilmassa juoksemassa seuraavaan paikkaan tai palaveriin? Entä milloin ylipäätään sait rauhassa tehdä sitä, mikä on varsinaista leipätyötäsi?”

Kiireinen ihminen vaikuttaa usein edistykselliseltä. Hänet halutaan tavata ja hommia riittää. Kiire kuitenkin tekee immuuniksi heikoille signaaleille, jotka kielivät uudistumistarpeesta. Kiireinen ei ehdi kokeilla vaihtoehtoisia polkuja. Kiireen perimmäinen syykään ei välttämättä ole menestys, vaan esimerkiksi heikkokatteinen työ, byrokratia tai asioiden huono organisointi.

Mitä teemme, kun olemme kiireisiä? Viimeistelemme suklaapatukkamerkin brändistrategiaa. Kirjoitamme muistiota jätevesilain virkamiesvalmistelusta. Vääntelehdimme innostuksesta suosikkifilosofin työkykyseminaarissa. Kiireen hetkellä olemme hellyttävän varmoja siitä, että juuri nämä tehtävät ovat maailman tärkeimpiä asioita. Ja niin pitääkin olla: työhön täytyy suhtautua vakavasti, vaikka ei mailaa puristaen.

Työikäisen ihmisen kiire on hänen läheistensä lapsuus ja vanhuus, mistä johtuu kiireen moraalinen arveluttavuus. Kun vietämme pitkää iltaa konttorin kelmeän loisteputken valossa, odottavat lapsemme sählykentän laidalla, että tulisimme edes joskus katsomaan peliä. Kun reissaamme globaaleissa finanssikeskuksissa, kuihtuvat vanhempamme hoitokodissa ostoskanavan ja sudokuvihkon ääreen. Tämä tuntuu tuskalliselta, mutta työn imussa ihminen ajattelee: vielä yksi sähköposti, vielä yksi kokous. Sitten olen valmis. Työelämätutkija Jussi Vähämäen Kuhnurien kerhoa mukaillen: kiireinen on kiinnostunut kaikesta, mutta ei välitä mistään.

Järjestelmä ei tue kiireetöntä elämää. Siksi on rohkaisevaa nähdä, että suomalaisista noin kaksi kolmasosaa kannattaa perustuloa Kelan tuoreen tutkimuksen mukaan. Tälle hallituskaudelle suunniteltu perustulokokeilu on herättänyt paljon uteliaisuutta ja vastaavat kokeilut lisääntyvät myös kansainvälisesti. Onnistuessaan perustulo voi mahdollistaa sen, että työ joustaa yksilön elämäntilanteiden mukaan ja tukee erilaisia arjen rytmejä. Kun työn ja kulutuksen yksittäiset jaksot lyhentyvät ja fragmentoituvat, täytyy taloudellisen perusturvan toimia nykyistä notkeammin.

Parempaa järjestelmää odotellessa yksilö voi harjoittaa oman elämänsä radikalismia. Eräs juuri eläköitynyt ja pitkään työelämässä johtotehtävissä toiminut henkilö kertoi, että hänen uransa lähti todella lentoon vasta siinä vaiheessa, kun hän päätti tehdä vain 60 prosenttia häneltä odotetuista asioista. Vallankumous alkaa siitä, kun opettelet sanomaan vilpittömästi: ”Minulla ei ole kiire.”