Tapasin taannoin vantaalaisessa baarissa miehen. Hän oli kyseisenä päivänä haudannut isänsä. Hautajaiset olivat sujuneet hyvin. Noin kymmenen vuotta sitten hän oli itse tappanut miehen. Yhdeksän vuoden tuomiosta hän oli istunut ensikertalaisena puolet. Ennen tappoa hän oli juonut seitsemän vuotta. Hän oli alkanut juomaan työkyvyttömyyseläkkeellä, jolle hän oli jäänyt saatuaan sydänkohtauksen 40-vuotiaana. Kohtauksen aikana hän oli ollut hetken kliinisesti kuollut. Ennen sydänkohtausta hän toimi johtotehtävissä merkittävässä suomalaisessa organisaatiossa. Hänellä oli perhe. Tapaamishetkellä hän keskittyi lastenlastensa hoitamiseen, koska hänen miniällään oli aivokasvain. Hän oli luonut uudelleen suhteet perheeseensä ja tunsi intohimoa elämää kohtaan. Ja tarjosi viskin.

Olen miettinyt kohtaamista usein jälkeenpäin. Mies ei ollut yksiselitteisesti hyvä tai paha. Häntä oli vaikea tulkita moraalisesti. Hyvän ja pahan ääripäät olivat korostuneita, tapaamishetkellä hän oli epäilemättä valon puolella. Mies ei ollut tilittäjä tai valittaja, vaan hän oli vilpittömän kiinnostunut myös keskustelukumppanin elämästä. Entiseksi alkoholistiksi hän osasi juoda tyylikkäästi. Hänessä oli linnakundin kirveellä veistettyä karismaa, mutta hän ei ollut tunnekylmä monien rikollisten tavoin. Mies oli ambivalentti, kaksiarvoinen.

Yli vuosikymmenen Ruotsissa asunut norjalainen menestyskirjailija Karl Ove Knausgård aiheutti viime toukokuussa kohun kutsuessaan ruotsalaisia kykloopeiksi raivokkaassa Dagens Nyheter -lehden kirjoituksessaan. Knausgårdin mukaan kykloopit eivät halua tulla tietoisiksi niistä todellisuuden osista, jotka eivät sovi heidän maailmankuvaansa. Knausgård sanoo, että kykloopit eivät osaa tulkita asioita, jotka eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja, vaan jotain siltä väliltä. Knausgårdia on hänen kirjojensa perusteella syytetty muun muassa pedofiliasta, latentista homoseksuaalisuudesta, seksismistä ja natsisympatioista. Neljän pienen lapsen isänä hän ei ole ollut syytöksistä mielissään. Esimerkkinä ambivalenssista Knausgård mainitsee sen, että Saksan kansallissosialismissa oli kauneutta sen ilmeisestä pahuudesta riippumatta. Knausgård kokee, että ihmisluonnon pimeyttä ja kompleksisuutta etsiessään hänet itsensä on tuomittu yksioikoisin perustein. Kirjailijana hän palvelee totuutta, ei ideologiaa. Häneen kohdistetussa kritiikissä ajatusten ja tekojen suhde hämärtyy.

Kykloopin katse ei ole tavaton Suomen polarisoituneessa mediatodellisuudessa. Ilmiötä voi tarkastella tämän hetken turvapaikanhakijoihin liittyvän keskustelun valossa. Keskustelun toinen ääripää kokee, että turvapaikanhakija on uhri, joka pelastaa Suomen sisäsiittoisuudelta ja huoltosuhteen epätasapainolta. Toiset puolestaan katsovat, että turvapaikanhakija on loinen ja raiskaaja, joka käyttää hyväkseen eurooppalaisia hyvinvointijärjestelmiä ja teinityttöjä. Ääripäiden välissä ei ole mitään: monipolviset harmaan alueen näkemykset ovat kuin kitarasooloja, joissa säröpedaalia ei ole polkaistu pohjaan. Tussahduksia, joita ei voi peukuttaa sosiaalisessa mediassa. Jako meihin ja heihin pätee niin poliittisessa debatissa kuin suomalaisten ja turvapaikanhakijoiden välillä. Tämä jako on puolestaan ikiaikainen inhimillinen piirre, jollaisten hyväksymistä Knausgård peräänkuuluttaa.

Suomessa Knausgårdin kaltaista kulttuurisotaa on käynyt kirjailija Timo Hännikäinen. Esseistään tunnettu Hännikäinen on kiinnostava yhteiskunnallinen keskustelija, joka on kuitenkin viime aikoina ajautunut sivuraiteelle kaatokännisen Facebook-öykkäröintinsä vuoksi. Hännikäinen on jännittävä, koska hänen tekstejään leimaa itsesuojeluvaiston puute. Hän ei allekirjoita sen enempää kulttuuripiirien kuin valtaapitävien muoti-ideologioita. Hän on valmis kertomaan itsestään kaiken, jos tekstin tavoite – esimerkiksi miehen seksuaalisen syrjäytymisen kuvaaminen – sitä vaatii. Knausgårdin tavoin kaiken avaaminen on samanaikaisesti radikaali teko ja samaistumisen kohde. Hännikäinen pystyy teksteissään luomaan maailmankuvia, jotka eivät mukaile mitään valtadiskurssia. Siksi oli valitettavaa, että hän teki mauttomilla toilailuillaan itsestään helpon maalin vastustajilleen. Kyklooppien valtakunnan kipupisteisiin harva uskaltaa kajota Hännikäisen tavoin.

Kaksiarvoisuus ei ole sama asia kuin kaksoisajattelu. Ideologian ohjaama ajattelu pystyy käsittelemään keskenään ristiriitaisia asioita, jos ne palvelevat ideologian päämääriä. Tämäkin ilmenee pakolaiskeskustelussa. Kun korostamme turvapaikanhakijoiden suojelun tarvetta, puhumme heistä traumatisoituneina lapsina. Lapsiakin joukossa on, mutta valtaosa tulijoista on nuoria miehiä, monista syistä. Kun puhumme pakolaisista työvoimaresurssina, muuttuvat tulijat vastavalmistuneiksi lääkäreiksi ja juristeiksi, jotka tarvitsevat vain lyhyen suomen kielikurssin. Tilastollinen fakta on kuitenkin se, että korkeakoulutettuja tulee Suomeen kolmansista maista vähän. Toiveajattelu johtaa siihen, että emme voi tarkastella kriisin kokonaiskuvaa objektiivisesti. Ihminen on ideologisessa yläpilvessä seilaava ajopuu, jos hän ei pysty käsittelemään asioita, jotka eivät sovi hänen maailmankuvaansa.