Katsoin taannoin Netflixistä dokumenttielokuvan Jimi Hendrix: Hear My Train a Comin’. Muutamia uusia arkistopätkiä lukuun ottamatta dokumentti ei tuonut juurikaan mitään uutta Hendrixin tarinaan tai artistikuvaan. Puhuvia päitä, kuuluisimmat keikat, jotain levyjen tekemisestä. Dokumentti kuitenkin muistutti minua Hendrixin erityisyydestä, joka tiivistyy kahteen asiaan. Hendrix pystyi kitarallaan viemään kuuntelijan paikkoihin, joissa hän ei ollut ennen vieraillut. Toisekseen hänen soitossaan saattoi tapahtua milloin vain mitä vain, myönteisessä mielessä.

Kyky venyttää ja uudistaa totutun ilmaisun rajoja on taito, joka on vain hyvin harvoilla ihmisillä. Sama pätee välittömän improvisoinnin kykyyn. Hendrix opiskeli perinteen, soitti peruskaavoja muiden komennossa ja lopulta uudisti kaiken, mitä sähkökitaralla voi tehdä. Hän suhtautui soittimeensa rajattomien mahdollisuuksien työkaluna, jota sovinnaisuus ei kahlitse millään tavalla. Tämä voima välittyy hänen musiikistaan edelleen. Myöhempien aikojen mestareiden osalta olen aistinut saman villin alkuvoimaisuuden ja hienostuneisuuden yhdistelmän vain Stevie Ray Vaughanin soitossa. Kapinallisia he eivät olleet, vaan kunnioitus bluesia kohtaan säilyi heidän musiikissaan aina.

Luovuus on ollut työelämän keskeisiä puheenaiheita jo vuosia, kyllästymiseen ja eräänlaiseen laskusuhdanteeseen asti. Luovuudesta on tullut jokaisen työntekijän ihannekyky ja luovuutta on koulutettu lukemattomilla kursseilla, työpajoissa ja seminaareissa. Luovuus palvelee talouselämän yleistä innovaatiorationaalisuutta, jonka myötä jokainen innovaatioita edistävä asia on suositeltava, kannatettava ja oikeastaan välttämätön.

Yksi markkinatalouden silmiinpistävistä piirteistä on se, että se kykenee luomaan jopa inhimillisesti vaikeista ja monimutkaisista asioista helposti sulavia paketteja ja iskulauseita. McLuovuus, 7,99€. Lupaus luovuudesta kutkuttaa monissa kirjoissa, luennoissa ja luovuusgurujen opeissa. Luovuus ei kuitenkaan tarjoa pikavoittoja, vaan luovuus on pikemminkin kivulias elämänmittainen projekti. Luovuutta TED-tapahtumissa ja kirjekursseilla opiskeleva haluaa luovuudesta vain kivat puolet: identiteettikokemuksen itsestään luovana ihmisenä ja pintapuolisten ideointiharjoitusten kaltaista harmitonta ajanvietettä. Luovuuskeskustelun ovat omineet ihmiset, jotka eivät ole kovin luovia. Monia niin sanotun luovan luokan muotipuheenaiheita leimaa laumasieluisuus, joka saa Lemmings-pelin hahmot näyttämään individualisteilta.

Luovuuden trivialisoituminen on karhunpalvelus luovuudelle itselleen, koska luovuus ei ole yhdentekevä asia. Kenties kyllääntymispistettä seuraavan inflaation myötä kykenemme tunnistamaan taas kirkkaasti sen, mistä luovuudessa on kyse ja mitä luovuus tarkoittaa yksilön näkökulmasta. Ehkä luovuus saa uuden elämän vain tekoina ja henkisinä välttämättömyyksinä, joiden ympäriltä luovuushöpötyksen kuona on valunut pois.

Voisimmeko kuvitella Jimi Hendrixin osallistuvan ”Voimaannu luovuudesta: idearikkaan elämän avaimet” -tyyppiselle viikonloppukurssille? Useimpia ajatus todennäköisesti huvittaa. Hendrix eli luovaa elämää koko valveillaoloaikansa, todennäköisesti siksi että hän ei voinut elää millään muulla tavalla. Hendrixin koko itseymmärrys oli musiikin ja jossain määrin naissuhteiden varassa. Hänen piinaava ujoutensa ja epävarmuutensa kieli luultavasti siitä, että hän oli hyvin kaukana omasta visiostaan ja suhtautui brutaalin kriittisesti omaan luovaan projektiinsa. Hyvin tiedetään, että hän häpesi lauluaan.

Monien luovien ihmisten elämä ei ole kovin onnellinen. Heidän on vaikea löytää paikkaansa maailmassa ja tämän kitkan tulkitsemisesta syntyy heidän taiteensa voima. Heidän kengässään on aina hiertävä kivi, jonka poistaminen on vaikeaa. Täydellinen ymmärtämättömyys luovuuden synkistä varjoista tekee hilpeän ja leikkisän luovuuden puolestapuhujista niin kiusallisen naiiveja. He kauppaavat rasvatonta hyla-maitoa täysmaitona ja jauhavat sydänlihaksesta halpamakkaraa. He eivät halua ottaa niitä mielenterveydellisiä ja sosiaalisia riskejä, joita aidosti rajoja venyttävästä luovuudesta voi seurata. Ei se ole välttämättä suositeltavaakaan.

Luovuuden arkipäiväistyminen riisuu luovuudesta myyttisyyden ja salaperäisyyden. Luovuus ei kumpua intuitiosta tai tunne-elämästä, vaan siitä tulee työkalu ja metodi, jolla ratkaistaan erilaisia haasteita. Luovuudesta on tullut järkevää, vaikka luovuus on monin tavoin irrationaalinen ja vaistonvarainen kokemus. Luova prosessi edellyttää usein sitä, että asiat ehtivät jalostua alitajunnassa. Alitajunnan järkiperäinen hallinta ei kuitenkaan ole mahdollista. En tosin epäile, etteikö joku olisi kehittänyt senkin avuksi ”työkalua” tai ”sisältötuotetta”. Luovuudesta on tullut maskuliinisen käytännöllisyyden ja feminiinisen hyväuskoisuuden irvokas liitto.

Tämän blogitekstin kuvaksi lainatusta maalauksesta (Self-Portrait, 1982) vastaava Jean-Michel Basquiat on hyvä esimerkki luovuuden vaikeatulkintaisuudesta, vaaroista ja monialaisuudesta. Osana neoekspressionismin aaltoa 1980-luvun taidemaailma hyödykkeellisti nuoren lahjakkuuden työt kalliiksi sensaatioiksi. Basquiatin nousu katutaiteilijasta New Yorkin galleriamaailman huipulle ja Andy Warholin lemmikiksi oli hämmästyttävän nopea. Afroamerikkalaisten edustus kuvataidemaailman eliitissä oli olematon, mikä myös teki Basquiatin läpimurrosta poikkeuksellisen. Kyynisiäkin tulkintoja on tehty: jotkut katsovat taidemaailman vain rahastaneen mustan katupojan eksotiikalla ja graffitikulttuurin vaarallisella auralla.

Basquiat ei pystynyt käsittelemään saamaansa huomiota. Hän maalasi Armanin puku päällä ja käytti heroiinia kiihtyvällä tahdilla, kuollen Hendrixin tavoin vain 27-vuotiaana. ”If that’s what it takes”, kerrotaan Basquiatin sanoneen luovuuden ja loppuun palamisen suhteesta. Ensisilmäyksellä Basquiatin kaoottisten kuvien tulkitseminen on vaikeaa. Ne eivät tyhjene merkityksistä yksiselitteisesti. Ehkä juuri siksi kuvien taika, energia ja mystiikka on säilynyt vuosikymmeniä. Kuraattori Marc Mayer on käyttänyt Basquiatin töistä käsitteitä ”half-knowing” ja ”mystery-within-familiarity”. Hänen maalauksensa olisivat sopineet Hendrixin levynkansiksi.

On ymmärrettävää ja arvostettavaakin, että ihmiset ovat kiinnostuneita luovuudesta. Luovuus on monitahoinen, rikas, palkitseva asia. Moni ei vain tiedä leikkivänsä tulella. Ja jos näpit eivät pala, on leikki epäonnistunut.