“Mul on se jossain meilissä” on tuttu vastaus moneen kysymykseen. Havainto on arkipäiväisyydessään tylsä, mutta paljastaa jotain olennaista tiedon luonteesta.

Kun tieto on “jossain meilissä”, ovat sekä tiedon lähettäjän että vastaanottajan aikeet olleet yleensä vilpittömät. Lähettäjä odottaa, että vastaanottaja huomioi tiedon ja perehtyy siihen. Vastaanottaja ei kuitenkaan niin tee, vaan jättää tiedon ylimalkaisesti roikkumaan. Hän ehkä ajattelee palaavansa siihen myöhemmin tai tieto ei yksinkertaisesti tunnu riittävän tärkeältä vastaanottohetkellä. Vastaanottaja luottaa siihen, että löytää tiedon tarvittaessa. Riittää, että mahdollisesti tärkeä tieto on ehkä löydettävissä joskus jostain. Kuten legendaarinen viestinnän professori Osmo A. Wiio sanoi aikoinaan: ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.”

Varjelemamme tieto on harvoin niin tärkeää kuin kuvittelemme sen olevan, vaikka tieto sisältäisikin kolmen liuskan mittaisen salassapitoklausuulin ja formulakuskin tilipussille sopivan hintalapun. Tieto elää vasta vuorovaikutustilanteessa. Tieto vaatii reaktion ja sen pohjalta syntyvän toiminta-aikeen. Suurin osa tiedosta on historiatonta ja tulevaisuudetonta: tiedon merkitys ja arvo kuolevat sekunneissa. Vastaanotetut viestit lähes välittömästi tuhoava Snapchat-menestyssovellus on tästä erinomainen esimerkki. Tiedon säilyvyydellä ei ole merkitystä, vaan iloa on pikemminkin tiedon säilymättömyydestä. Lyhyt parasta ennen -päiväys on etu viestiviidakon huomiotaisteluissa.

Moninapaisen verkoston yhteistyöhankkeet luovat usein kokemuksen tiedon hallitsemattomuudesta. Esimerkiksi viiden tahon muodostama koalitio luo monimutkaisen tiedollisen koreografian, mikä näkyy tavallisimmin sähköpostiruuhkana ja kalenterien yhteensovittamisen vaikeutena. Kokeneellekin koordinoijalle tällaisen “systeemin” ja siihen liittyvän viestinnän hallitseminen on vaikeaa. Kun yhteinen hanke on saatu päätökseen, on monilla uupunut ja “ihan kiva 8+” -tyyppinen olo. Tilanteen kompleksisuuden vuoksi yhteinen taival ei välttämättä jatku, vaikka harjoittelu on vasta alkanut. Lopettaminen voi olla virhe, koska tulevaisuudessa monialaisten verkostojen yhteistyö ja sen orkestrointi ovat yhä merkittävämmässä roolissa: maailma ei rajaudu helposti hahmotettaviksi könteiksi, vaan tieto ja ihmiset kulkevat notkeissa rihmastoissa. Onneksi verkostojen hallintaa helpottavat sosiaaliset teknologiat kehittyvät koko ajan.

Tiedon elohopeamaisuus on luonut tilanteen, jossa itse työn määritteleminen on lähes mahdotonta. Kun työ ei rajaudu ajan tai paikan mukaan, on työksi kutsuttavia ajatuskulkuja yhä vaikeampi tunnistaa. En pidä työn täsmällistä lokerointia edes tarpeellisena, mutta itse kysymys on kiinnostava ja se sisältää monia implikaatioita. Luovassa työssä käy usein niin, että tiukkatempoinen ”toimistoaika” kuluu yhteydenpitoon, projektien koordinointiin ja sekalaisiin silppuhommiin. Varsinainen luova ongelmanratkaisu tapahtuu kuitenkin usein aivan muualla kuin tyypillisessä työkontekstissa. Ratkaisua kaipaava ongelma on määritelty esimerkiksi palaverissa, mutta kiireessä ongelma on jäänyt muhimaan alitajuntaan tai ongelmaan liittyvät varhaiset ideat eivät ole olleet riittävän hyviä. Varsinainen kuningasidea kuitenkin ilmestyy usein silloin kun sitä vähiten odottaisi. Itse olen huomannut, että esimerkiksi uiminen käynnistää usein työn kannalta suotuisia ajatusprosesseja, vaikka menenkin uimaan ennen kaikkea virkistymisen ja vetreytymisen vuoksi. Alitajunnan jalostava vaikutus on tärkeä.

Eräs menestynyt markkinointiammattilainen sanoi kerran, että “jos ideointi vaatii brenkkua, niin sitten otetaan brenkkua”. Muistan myös elävästi, kun eräs tieto- ja mediayhteiskunnan tutkija halusi nauttia palaverin alussa “eurooppalaisen iltapäiväbissen”. Kesken palaverin hän jaaritteli noin 10 minuuttia puhelinmyyjän kanssa ja kaiken lisäksi laittoi tämän innokkaan kauppanaisen kaiuttimelle. Alkoholin vaikutus luovuuteen ja ajatteluun on kaksisuuntainen. Pidän Andy McCoy’n käyttämästä sanasta “blues-öljy”: yksi tai kaksi annosta puhdistaa sopivasti aivojen kalkkeumia ja vauhdittaa assosiaatioita. Siitä eteenpäin tilanne on kuitenkin jatkuvaa alamäkeä, jos tavoitteena on kestävä ja vakavasti otettava ajattelu. Harva baari-illan neronleimaus jää elämään, vaikka istunnon sosiaaliset edut olisivatkin ilmeiset. Tieto vaihtuu eikä kenenkään tarvitse nojata PowerPointiin.

Hahmotamme tiedon usein tietoyksiköinä, vaikka olennaista olisi keskittyä tietosuhteisiin. Tutkijan työssä tietoyksiköiden ylivalta näkyy siinä, että raportit ja artikkelit ovat symbolisesti vahvassa roolissa. Harva kuitenkaan lukee raportteja, mistä kirjoitin tarkemmin tässä tekstissä. Itselleni raportti on ennen kaikkea työkalu ajatella jokin asia läpi, mutta samalla olen iloinen orastavasta raporttiritualismin kritiikistä. Monessa tapauksessa sokraattinen menetelmä ja dialogia korostava tiedon ”kätilöinti” olisivat paljon terveempi lähestymistapa asioiden ymmärtämiseen kuin ylianalyyttisten PDF-nivaskojen heittely sähköpostilaatikosta toiseen. Dialogissa syntyvälle tärkeälle tiedolle on ominaista sen tarttuvuus: olennaisesta ajatuksesta syntyy kuin automaattisesti muistiin pano (sic), joka myös herättää halun toimia.