Olin taannoin eräässä talouselämän ja politiikan seurapiiritilaisuudessa, jossa kuulin Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreckin kannustuspuheenvuoron alkavalle vuodelle. Oreckin sanoma oli tiivistetysti, että “tulevaisuus on sellainen jonka siitä teet” ja “tänä vuonna tsempataan”. Bodari Oreck esitti asiansa pontevalla kehonkielellä ja kovalla äänellä. Ihmiset olivat puheesta haltioissaan. Pidin itsekin puheen esitystavasta ja Oreckin karismasta, joskin sanoma jäi kaihertamaan muunkin kuin itsestäänselvyytensä vuoksi. Miksi?

Moni sanoo nykyään rutiininomaisesti, että “täytyy juosta yhä kovempaa”. Hokeman vertauskuvallinen merkitys voi tarkoittaa monia asioita, mutta oletan sen liittyvän ennen kaikkea siihen, että asioita pitäisi tehdä yhä nopeammin. Kun jostain väitteestä tulee hokema, on sen kyseenalaistaminen yhä vaikeampaa. Halu juosta kovempaa on muuttunut yleiseksi eetokseksi ja suositeltavaksi toimintatavaksi. En ole kuitenkaan varma, että kovempaa juokseminen tuottaisi niitä vaikutuksia, joita siltä halutaan. Kriittisen teorian keskeinen kehittäjä, saksalainen filosofi ja sosiologi Max Horkheimer piti kriittisen teorian kriteerinä sitä, että se pyrkii vapauttamaan ihmiset heitä orjuuttavista olosuhteista. Koska en pidä perusteltuna ”juosta” yhtään kovempaa, voin sentään ajattelun voimalla kyseenalaistaa ”juoksemisen” merkityksiä.

Entä jos pyrkisimme tekemään enemmän olennaisia asioita yhä hitaammin? Epäolennaisiakin asioita täytyy tehdä jonkin verran, koska joidenkin asioiden olennaisuutta on mahdotonta määritellä etukäteen. Hitauteen liittyy kaksi tärkeää asiaa: arvostelu- ja keskittymiskyky. Molempien tärkeys perustuu siihen, että pitkän prosessin aikana varhaisten väliarvioiden laiminlyönti kerrostuu yhä järkälemäisemmiksi virheiksi lopussa. Tsemppikulttuurin ja herkeämättömän ”pöhinän” aikakaudella maltillinen harkitsevuus näyttäytyy ikävänä jahkailuna. Harkitsija on luupäinen vastarannankiiski, joka arkailee epämukavuusalueelle heittäytymistä, vaikka hän vain yrittää piirtää kartan, jolla epämukavuusalueen saa haltuun helpommin. Kun harkitsija vielä hahmottaa kokonaiskuvaa, ovat muut jo siirtyneet ”brainstormauksesta” ”pitchaukseen” ja ”implementointiin”.

Juokseminen sumentaa näkökentän. Ilmiön havaitsee selkeimmin autolla ajaessa: mitä kovempi vauhti, sitä kapeammaksi ja lyhyemmäksi näkökenttä muuttuu. Hybris-sana kuvaa tilaa, jossa ihminen kokee liioiteltua itsevarmuutta. Hybriksestä on puhuttu sokaisevana ylpeytenä, johon liittyy myös kritiikin puute: hybriksessä oleva ihminen tunnistaa ympäristöstä vain hänelle itselleen suosiolliset signaalit. Kreikkalaisessa mytologiassa hybrikseen sortuneet kokivat Nemesiksen koston. Vääjäämätön jumalainen rangaistus rinnastuu useiden yritysten elinkaareen markkinoilla: satumaista kasvua seuraa usein syvä kriisi ja pahimmillaan tuho. Hybris voi siis ilmetä niin organisaatio- kuin yksilötasollakin. Voiko hybrikseltä välttyä kiivaan menestyksen aikana? Tuskin. Luen paljon taiteilijaelämäkertoja ja niistä voi havaita, että useimmat alojensa tähdet tunnistavat nuoruudestaan ns. kusipäävaiheen, jota on myös yleensä seurannut laadullinen notkahdus luomistyössä. Ihminen on perso imartelulle ja oman identiteetin suojaaminen tuhansien ulkopuolisten ihailulta on mutkikasta. Kaunista on toisaalta se, että Kanye Westin ja Salvador Dalín kaltaiset henkilöt osaavat tehdä narsismista ja suuruudenhulluudesta taidetta.

Korvavaloja valmistavan Valkee-yrityksen tarina on esimerkki siitä, että toiminnan kriittinen tarkastelu alkuvaiheessa olisi voinut ehkäistä suuremmat ongelmat myöhemmin. Yrityksen kehityskaaressa on myös ajoittaisia hybriksen merkkejä. Muistan, kun kuulin kaamosmasennusoireita helpottavista, aivoihin valoa suuntaavista “kuulokkeista” ensimmäisen kerran: jos nämä toimivat, on potentiaali aivan valtava. Potentiaalin nieli moni muukin, vaikka korvavaloihin liittyvissä alkuvaiheen tutkimuksissa tehtiin vakavia laiminlyöntejä ja henkilötason lehmänkauppoja. Toimittaja Oskari Onninen osoitti Valkeeta käsittelevässä artikkelissaan, miten kriittinen journalismi voi viedä yritykseltä viimeisenkin arvokkuuden: kynä päihittää kiiluvasilmäisen innovaatiokiiman. Ennen Onnista Valkeen tarinaan tarttui myös Ylen MOT-ohjelma. Varhaisen vaiheen kritiikki voi olla kullanarvoista ennen kuin Tekes- ja enkelimiljoonat sullotaan startup-sensaatioiden taskuihin. Tieteellistä ymmärrystä ja ennen kaikkea aikaa vaativa kritiikki on toisaalta äärimmäisen vaikea laji: toimittaja saa päiväkausien penkomisesta palkkion, mutta harva keskivertokuluttaja tai edes pääomasijoittaja ehtii perehtyä tiedejournaalien julkaisukriteereihin tai tutkimusasetelmien oikeaoppisuuteen.

Kritiikki on välittämistä. Kritiikittömälle ihmiselle kaikki on haljun yhdentekevää. Aivan sama. Kritiikki voi olla myös välinpitämättömyyttä, jos se on vain pakonomaista eri mieltä olemista. Kritiikin oikeaa määrää on vaikea arvioida. Hyvä ohjenuora lienee se, että kriittiselle asenteelle ominaisia, purkavia ja hajottavia näkemyksiä tulisi olla vähemmän kuin rakentavia ja kehittäviä ehdotuksia. Usein kuulee sanottavan, että neljännes negatiivista on sopiva sekoitussuhde. Kritiikin tarkoitus ei ole kuitenkaan yksinomaan virheiden etsiminen tai itsensä ja muiden ruoskiminen, vaan kriittinen analyysi voi päätyä myös kehuvaan lopputulokseen. Jos analyysi jää tekemättä, kulkee toiminta autopilotilla.

(Kuva: John Martin, n. 1823-1827)

2 kommenttia artikkeliin ”Kritiikin tärkeys tsemppikulttuurissa

Kommentointi on suljettu.