Ajattelu on sosiaalinen ilmiö. Paras ajatus ei aina löydy organisaation omien seinien sisältä. Ajattelu laatikon ulkopuolella edellyttää usein, että ihminen on myös fyysisesti laatikon ulkopuolella. Joskus on niin, että jännittävin ajattelu ja toiminta tapahtuu laatikon seinillä, reunamilla ja tuulikaapissa. Tästä on kyse yhteiskehittämisessä (engl. co-creation): eri osapuolten törmäyttämisestä ja yhteistyösuhteen luomisesta hedelmällisellä tavalla.

Omasta näkökulmastani yhteiskehittämisessä on yleensä kolme osapuolta: fasilitoija (minä, me), asiakasorganisaatio ja heidän toivomansa kehittäjien ryhmä. Kehittäjät voivat olla esimerkiksi tavallisia kuluttaja-kansalaisia, joiden kanssa halutaan luoda jokin uusi palvelu tai tuote. Yhteiskehittäminen voi sitoa myös laajemmin erilaisia ryhmiä yhteen, ja esimerkiksi eräässä rakennusalan hankkeessamme uutta kerrostaloa suunnittelivat niin rakennusliike, arkkitehdit kuin alueen asukkaatkin yhdessä. Yksi vaikeimpia ja myös kiinnostavimpia asioita yhteiskehittämisessä on saada tämä yhteenliittymä toimimaan.

Yhteiskehittämisprojektin tilannut asiakas luonnollisesti odottaa, että yhteiskehittäminen tuottaa heille arvoa esimerkiksi uusien ideoiden, konseptien ja niiden prototypoinnin muodossa. Yhtä tärkeää on kuitenkin huomioida myös kehittäjien ryhmä: he syttyvät ideoimaan, mutta eivät nappia painamalla. Motivaatio syntyy vain tasapuolisen tilanteen myötä.

Monissa tavanomaisissa markkinatutkimusasetelmissa tieto lähinnä pumpataan ihmisistä (“kuluttajista”) ulos. Heidät kutsutaan hotellin neuvotteluhuoneeseen kertomaan näkemyksistään. Vastineeksi he saavat esimerkiksi lahjakortin tai jonkin muun pienen palkkion. Yhteiskehittämisessä palkitsevuuden tulee olla kokonaisvaltaisempaa. Kehittäjien ryhmä ei ole fokusryhmä, vaikka sekin voi olla osa heidän rooliaan: heiltä saa ja pitääkin kysyä asioita. Tilanne voi luoda kokemuksellista kohderyhmäymmärrystä parhaimmillaan.

Co-creation -prosessissa kohtaavat yleensä asiakasorganisaation tietoasiantuntijat ja ulkopuoliset kokemusasiantuntijat. Yksi fasilitaattorin tehtävistä on toimia ikään kuin tulkkina ja kääntää kokemuksellinen tieto osaksi asiakkaan toimintaa ja kulttuuria. Kokemuksellisen tiedon arvostaminen edellyttää monelta asiantuntijalta nöyryyttä: tieto on totuttua karkeampaa, mutta myös elämänmakuisempaa.

Voiko kuka tahansa osallistua yhteiskehittämisprojektiin? Periaatteessa kyllä, mutta se harvoin tuottaa parasta lopputulosta. Hollantilainen nuorisokonsultti Jeroen Boschma on käyttänyt in-creation -termiä kuvatakseen yhteiskehittämisen menetelmää, jossa kehittäjien ryhmään valitaan kaikkein lahjakkaimmat ja intohimoisimmat ihmiset. Useita yhteiskehittämisprojekteja edeltääkin ainakin kevyt rekrytointi, jossa osallistujien motivaatiota tiedustellaan.

Kehittäjien ryhmä voi olla myös ns. varjoryhmä, joka kilpailee esimerkiksi asiakasyrityksen tuotekehittäjiä vastaan. Varjoryhmä kykenee usein nopeisiin ja radikaaleihin ideoihin, mutta varjoryhmän työtä on myös syytä pohjustaa kevyillä raameilla. Heidän on syytä tuntea toimiala, jolle asioita kehitetään (mutta ei liian hyvin!). Varjoryhmän ideoita harvoin torpataan ilon pilaamisen vuoksi, vaan syitä ovat pikemminkin lainsäädännön, tehtaiden tuotantokoneiston ja aiempien kuluttajatestien kaltaiset seikat.

Olemme itse tehneet useita yhteiskehittelyprojekteja nuorison ja nuorten aikuisten kanssa. Syitä on useita: heille pikainen työkokemus ja kontaktit liike-elämän ytimestä ovat itsessään palkkio. He ovat avoimia uudelle ja heillä ei ole vielä päässään “näin asiat nyt vain menevät” -tyyppistä kehikkoa. He aavistavat, mihin maailma on menossa. Heidän sormensa on populaarikulttuurin pulssilla ja heillä on paljon vapaa-aikaa. He ovat myös valmiita heittäytymään projekteihin, joita olemme kutsuneet “bisneksen benji-hypyiksi”.

Camp Berlin -projektissa nuoret aikuiset kehittivät tulevaisuuden televisiokonsepteja äärimmäisen paineen ja intensiteetin alaisina. Projektin tavoitteena oli osoittaa, että yhden viikon ajassa voi luoda lähes mahdottomia asioita. Henkis-fyysinen rasite oli voimakas, mutta myös panokset olivat kovat: viikon lopputulokset esiteltiin suomalaisten tv-kanavien johtajille Helsingin Musiikkitalossa. Leirillä sparraajina toimivat kansainväliset luovan talouden huippunimet. Konsepteja kehittämään haluttiin nuoria ihmisiä, koska heillä on omakohtaisin tuntuma käynnissä olevaan digitaaliseen murrokseen. Monille heistä broadcasting-televisio oli jo muuttunut vieraaksi, mutta samalla heidän intohimonsa videosisältöjä kohtaan oli valtava.

Bisneksen benji-hypyt ovat antiteesi kehitysprojekteille, joille varataan aikaa jopa useita vuosia. Ero on kuin yhden yön jutulla ja pitkällä avioliitolla. Yhden yön juttu on spontaani, intohimoinen, sekavakin. Yhden yön jutun jatko edellyttää aloitteellisuutta joltain osapuolelta. Ongelma monissa innovaatioprosesseissa on se, että ideat ja konseptit jäävät lopulta leijumaan ilmaan. Kukaan ei tartu niihin, vaikka ideat olisivat hyviä. Organisaatioissa ei yksinkertaisesti ole sellaista funktiota kuin uusien ideoiden toteuttaja.

Pitkä avioliitto on puolestaan vakaa, turvallinen ja tavoitteellinen, mutta myös ajan mittaan puuduttava ja innoton. Yhteiskehittäminen voi kuitenkin nivoutua organisaation laajempiin ja kauaskantoisempiin tavoitteisiin. On tilanteita, joihin benji-hyppy ei sovi. Teini-ikäisten kanssa tekemässämme, vuoden kestävässä Hartwall Jaffan yhteiskehittämisprojektissa yllätyksiltä ei ole vältytty. Yllättävää on ollut myös se, miten vaivattomasti nuoret ovat sopeutuneet uusiin tilanteisiin. Pitkän kaaren hankkeissa yhteisömanagerin rooli on tärkeä: vaikka sosiaalinen energia tiivistyykin kasvokkaiskohtaamisiin, on ryhmän ylläpito olennaista myös tapaamisten välillä. Ensimmäinen sessio on tärkeä: ryhmäytyminen ja yhteishengen luominen vaativat aikaa. Samalla fasilitoija voi tarkkailla ryhmän sosiaalista dynamiikkaa. Usein käy esimerkiksi niin, että hiljaisimmat osallistujat ovat vaisuja alussa, mutta kasvattavat hiljalleen panostaan ja nousevat jopa avainasemaan lopussa.

Yhteiskehittäminen vaatii välittömyyttä ja elämistä hetkessä. Kokenutkin fasilitoija joutuu kohtaamaan erikoisia ja jatkuvasti muuttuvia tilanteita. Luova prosessi on monella tapaa vaistonvarainen, ennakoimaton ja satunnainen, minkä vuoksi hyvä lopputulos vaatii myös rakenteita ja työkaluja. Intuitiivisuus ja systemaattisuus ovat yksinään helppoja asioita, mutta todellinen taika syntyy erilaisten ihmisten toimiessa välimaastossa, jota voisi luonnehtia hallituksi vapaudeksi.