Kuluva vuosi on ollut musiikillisesti antoisa. Ei vallankumouksellinen, mutta monella tapaa kiinnostava. Musiikkia tehdään ja julkaistaan tällä hetkellä niin valtavia määriä, että kokonaiskuvan hahmottaminen edes yhdestä genrestä ei ole helppoa. Puhumattakaan populaarimusiikin kaltaisesta laajasta kattokäsitteestä. Musiikin kuuntelijan ja keikoilla kävijän näkökulmasta tilanne on ihanteellinen: kaikki maailman musiikki kulkee taskussa ilmaiseksi ja sisältöteollisuuden ikuisesta murroksesta on tullut uusi normaali. On vaikea uskoa, että näin voisi jatkua ikuisesti.

Onneksi moni miettii uusia musiikin tuotteistamisen tapoja, eikä vain ruikuta levymyynnin kulta-aikojen perään. Esimerkiksi musiikki ja televisio ovat löytäneet uusia yhteistyömuotoja. Foo Fightersin Dave Grohlin isännöimä HBO-sarja Sonic Highways ja Sami Yaffan (mm. Hanoi Rocks, New York Dolls, Mad Juana) Yle-tuotanto Sound Tracker osoittavat, miten sekä legendoista että hyvin marginaalisistakin artisteista voi tehdä uudella tavalla kiinnostavia. Näistä kahdesta itseäni viehätti etenkin Yaffan elämänmakuinen ja spontaani ohjelma, kun taas Grohlin konseptia on hallinnut välillä turhan suuri ja ilmeinenkin joukko ”puhuvia päitä”.

Ruuhkaisilta julkaisumarkkinoilta on omallekin levylautaselleni (siis Spotify-soittolistoille, en ole muistaakseni ostanut yhtään fyysistä äänitettä koko vuonna) päätynyt monta helmeä. Kuuntelen paljon tuoreita julkaisuja, mutta pyrin myös jatkuvasti tutustumaan musiikin historiaan ja itselleni vieraisiin genreihin. Viime aikojen klassikkolöydöistä maininnan ansaitsee J.J. Cale, jonka lähestymistapa bluesiin on hyvin ainutlaatuinen (ks. esim. röyhkeä takakeno-groove kappaleessa Lies). Tämän vuoden kuuntelutottumuksia on kokonaisuudessaan kuitenkin hallinnut uusi musiikki, joka on myös ilahduttavan usein ollut kotimaista. Seuraavassa kuusi poimintaa, jotka ovat tehneet suurimman vaikutuksen.

The War On Drugs: Lost In The Dream (Secretly Canadian)

Tässä albumissa viehätyin ensin kansikuvaan, joka kuvastaa levyn tunnelmaa täydellisesti: yksinäisyyttä, usvaisuutta, toivonpilkahduksia. Levy soi kuin Bruce Springsteen ja Mark Knopfler parin päivän pilven polttelun jälkeen: uljaita melodioita ja sovituksia leimaa likaisuus ja epätäydellisyys. Täydellisistä pop-koukuista rakennetun fasadin taustalla perustukset mätänevät, home haisee ja nauha suhisee. Kokonaisuutta leimaa heittäytyvä intohimo: nämä biisit oli pakko tehdä, vaikka vaikeimmankin kautta. Oheisen näytekappaleen kohdassa 1:50 vapautuva rytmi on puhdasta ekstaasia: lähtölaukaus matkalle, jonka määränpää on tuntematon.


DJ Kridlokk: Mutsi (Monsp Records)

KC/MD Mafia -tuotantotiimi (tai miksi heitä haluaakaan kutsua) on tehnyt 4-5 tähden levyjä hengästyttävällä tahdilla. Tälle listalle olisi voinut päätyä myös Eevil Stöön ja Aztran MNTTT-julkaisu tai Khid & RPK:n Ei-albumi. Ryhmällä on omalaatuinen estetiikkansa, jota käsittelin aiemmin tekstissä Uusvilpittömyys, metamodernismi ja Eevil Stöö. KC/MD Mafian tyylin nihilistinen rentous ja vaivaton itsevarmuus kulminoituvat DJ Kridlokkin (myös Khid) omalla levyllä, jonka äärimmäisen hallittuun ja tyylitajuiseen kokonaisuuteen ei sisälly yhtään turhaa biisiä. Paradoksaalisesti Kridlokkin gangsterimaailmasta tekee uskottavan se, ettei se ole todellinen.


Real Estate: Atlas (Domino Recording)

Real Estate on muodollisesti pehmeää hippirockia, mutta silti sitä olisi vaikeaa sijoittaa 1960-luvun Kaliforniaan. Siinä missä monia hippiajan artisteja leimasi eräänlainen naivistisuus ja hyväuskoisuus, ovat Real Estaten musiikin varjot syvempiä. Heillä duurikin kuulostaa oudon melankoliselta. Real Estaten keikka loppukesän iltapäiväauringossa oli yksi Flow-festivaalin kohokohtia. Kyseessä oli yksi tämän vuoden viimeisistä päivistä, jotka vielä tuntuivat kesältä: symbolisesti ajoitus olisi tuskin voinut olla parempi.


Opeth: Pale Communion (Roadrunner Records)

Opethin siirtymä (sinänsä jo kimurantista) death metalista täysveriseen progerockiin oli monille järkytys, mutta myös monille ihastus. Itse kuulun jälkimmäisiin. Olen pitänyt heidän metallikaudenkin levyistään, mutta samalla niistä pystyi kuulemaan, että bändi oli hionut yhden ilmaisutapansa hyvin lopulliseen muotoon. Vuoden 2011 Heritage-albumi pudotti särövallit ja örinävokaalit pois sekä esitteli kirskuvat Hammond-urut ja monipolviset kappalerakenteet, joissa ei kuitenkaan tingitty tarttuvista melodioista. Uusi Pale Communion -levy jatkaa samaa tarinaa, mutta tasaisemmin ottein. Erityiskiitoksen ansaitsee levyn tuotanto, joka henkii dynamiikkaa, orgaanisuutta ja sopivissa määrin 70-lukulaista kuivuutta: bändin jokainen soittaja pääsee ihanteellisesti esiin. Kannattaa kuunnella etenkin rumpalin ja basistin yhteispeliä.


Pepe Willberg: Pepe & Saimaa (Suomen Musiikki)

Jos mainitsin Real Estaten yhteydessä, että 60-lukulaisen naivismin taustalla on taustalla on kolkompia sävyjä, niin Pepe Willbergin tapauksessa tästä ei ole merkkiäkään. Yhdessä Matti Mikkolan kanssa hän on pikemminkin turbovirittänyt 60- ja 70-lukulaisen popin ja operoi rohkeasti skaalalla, joka ulottuu Kraftwerkin krautrock-kaudesta The Beach Boysin Pet Soundsiin ja E Street Bandin herooiseen paisutteluun. Vaikka Pepe Willberg ei varsinaisesti koskaan ollut pois, niin tämän vakuuttavampi voi tuskin kenenkään laadullinen comeback olla. Oheinen ”Aivan sama mulle mä oon onnellinen” on iskelmällisen popin ja vilpittömän romantiikan riemuvoitto, jota on vaikea kuunnella kuivin silmin.


Clark: Clark (Warp Records)

Tämän listan julkaisuista Chris Clarkin albumi on klubiorientoitunein. Se on myös listan ainoa instrumentaalilevy. Clarkin tämänhetkinen musiikki on teknoa, johon fuusioituu industrialin ja syntikkapopin vivahteita. Clarkin junttaus lienee parhaimmillaan pimeissä ja hikisissä teknoluolissa, mutta se sopii myös erinomaisesti ydintalven lenkkeilymusiikiksi.