Kävin Virossa, taas. Tallinna on jännittävä kaupunki, jossa asiat muuttuvat nopeasti. Pidän myös Tarttosta, jonka luonne on rauhallisempi ja sivistyneempi. Tallinnan luoteispuolella sijaitsevasta Kalamajan kaupunginosasta on tullut hyvin trendikäs viime vuosina. Alue koostuu vanhoista puutaloista, kerrostaloasutuksesta ja enemmän tai vähemmän hylätyistä teollisuuskiinteistöistä. Rosoisiin rakennuksiin on perustettu F-Hoonen ja Boheemin kaltaisia Tallinnan luovan luokan suosikkiravintoloita. Telliskiven kortteleista löytyy myös vintage-kauppoja, luomuruokaa, ”luovia hubeja” ja muita asioita, joita tämänkaltaisilla alueilla yleensä on. Kaduilla ja alituiseen kulkevissa raitiovaunuissa näkee taiteilijoita ja muoti-ihmisiä, mutta myös ihan tavallisia virolaisia.

Kalamaja sai minut taannoin pohtimaan autenttisuuden merkitystä. Monet matkailijat hakevat Kalamajasta vaihtelua Tallinnan vanhan kaupungin kieltämättä liiankin turistipitoiselle meiningille. He etsivät jotain aidompaa, paikallisempaa. Ja tietysti myös edullisempaa. Viime matkalla hyödynsin Like A Local -nimistä kännykkäsovellusta, joka nimensä mukaisesti vihjaa paikallisten suosimista paikoista. Tai sellaisista, joita paikalliset ovat ainakin joskus suosineet!

Usein käy nimittäin niin, että sovelluksen suosittelema kohde on täynnä ulkomaisia nuoria aikuisia pillifarkuissaan, Converse-tossuissaan ja Fjällräven-repuissaan. Autenttisia paikalliskokemuksia janoava matkailija ampuu itseään jalkaan, koska juuri hänen turistiutensa nakertaa kokemusten paikallisuutta. Autenttisuusfetisisti on kuin muinainen antropologi olettaessaan, että kulttuurisessa umpiossa elävät alkuasukkaat vain odottavat pääsevänsä säteilemään paikallisuuttaan, kun aitousintoilija saapuu paikalle. Hän “kuluttaa” ja ”fiilistelee” paikallisuuden harhakuvaa lisäten sen sekakulttuurisuutta. Jos autenttisuusfetisisti olisi johdonmukainen, tulisi hänen vain pysyä kotona ja vaalia korttelikulttuurinsa koskemattomuutta. Viestintäammattilainen ja sosiologi Tuomas Niska esitti osuvan huomion siitä, että ”vaihtoehtoturistin katse” tuottaa eräänlaista autenttisuuskitschiä.

Asioiden arvottaminen autenttinen-epäautenttinen -akselilla on oikeastaan aika hassua. Mitä autenttisuus edes on? Onko autenttisuutta ilman lainausmerkkejä? Jos vien Suomessa käyvän ulkomaalaisen Rossoon tai ABC-huoltoaseman ravintolaan, niin tulisiko hänen tulkita tuo kokemus autenttisena vai epäautenttisena? Ainakin kokemus on de facto normaalimpi useammalle suomalaiselle kuin vaikka pohjoisafrikkalaisen fuusioruoan syöminen Helsingin Kalliossa. Toisaalta jos jokin ravintola on konseptoitu “suomalaiseksi”, niin se tarkoittaa poronkäristyksen syömistä koivuhalon päältä kusiaispesässä istuen. Taviskulttuuri ei ole autenttista, vaan tietty eksoottisuus on autenttisuuden perusoletus. Autenttisuus on kulttuuristen ominaispiirteiden liioittelua.

Autenttisuus koetaan massakulttuurin antiteesinä. Autenttisuusfetisisti janoaa historiaa, tarinoita, jännittäviä anekdootteja. Hän haluaa ruoan luomuna ja palvelun standardoimattomana. Halu edelläkävijyyteen on elimellinen osa autenttisuusfetisismiä: neitseellinen maaperä on aitoutta tavoittelevan unelma, koskemattomuus on arvo sinänsä. Eiffel-tornin kaltaiset äärimmäiset banaliteetit ovat haaste autenttisuusfetisistille: hän saattaa käydä niissä, mutta tuolloinkin hän tekee eron itsensä ja bussin tuomien turistimassojen välille. Hän ottaa valokuvia, käy kohteessa ja intoilee aiheesta sosiaalisessa mediassa, mutta ei silti koe olevansa Samsonite-laumaeläin.

Filosofi Frank Martela ottaa aitouden johtotähdekseen pohtiessaan Arttu Wiskarin tuotantoa NRGM-musiikkimediassa (johon olen itsekin kirjoittanut useita artikkeleita). Tapaus on kiinnostava, koska Martelan suhtautuminen Wiskariin muistuttaa autenttisuusfetisistin vierailua näennäispaikallisessa turistikohteessa. Kyseessä on pohjimmiltaan luonnollisuuden kaapuun verhottu ”trippi”. Martelalle Wiskari on aitouden kiteytymä, joka ei sorru ironiseen etäisyydenottoon tai muodon taakse pakenemiseen. Wiskari tulee lähelle, ja Martela kertookin itkeneensä vuolaasti kuullessaan Wiskarin Tuntemattoman Potilaaan. Perusjätkän suora puhe ja epäeskapistinen asenne ovat Martelalle aitoutta paljaimmillaan. Matkailun kontekstissa wiskarimainen kokemus tarkoittaisi kai kalsaripyykin pesemistä ja kalapuikkojen syömistä laitakaupungin rivarinpätkässä. Ehkä matkailija voisi myös tehdä jotain paikallisille tyypillistä työtä esimerkiksi rautakaupassa.

Sekä Martelan näkemys että pakkomielteisesti aitoutta tavoitteleva matkailu kiistävät sen, että fantasia, merkityksillä leikittely ja mielikuvitus olisivat tavanomainen osa elämää – eikä vain taidetta tai turismia. Wiskarin aitous on luonteeltaan perussuomalaista: hän on suosittu populisti, muttei suinkaan totuus ”kansasta”. Wiskarin maailma on brutaali, koska se ei tarjoa poispääsyä arjen fundamenttien – talon, työn, perheen – puristuksesta. Itse koen Wiskarin musiikin eskapistisena: se vain vie johonkin todella ankeaan paikkaan! Wiskari korostaa erilaisia huolia ja murheita pateettisuuteen asti. Wiskari ei tarjoa esimerkiksi Agentsin tai Wong Kar-wain kaltaista suloista ja estetisoitua melankoliaa, vaan hänen surulliset laulunsa ovat olemukseltaan yhtä viehättäviä kuin perintätoimiston kirjeet. Niin matkaileva autenttisuusfetisisti kuin Wiskarikin tekevät elämästä kapeakatseisen tulkinnan, joka palvelee heidän tarkoitusperiään.

Joku saattaa ajatella, että tekstin kriittinen pohjavire on ristiriidassa oman elämäntapani kanssa. Täytänhän monia autenttisuusfetisistin tuntomerkeistä. Kirjoittaminen on toisaalta pyrkimys ymmärtää omaa ja ympäröivää todellisuutta. Kirjoittaminen pakottaa viemään ajatuspolkuja loppuun asti. Jos todellisuus näyttäytyy huvittavassa sävyssä, ei tekstiä tule silotella. Paljastunut epäjohdonmukaisuus osoittaa, miten ristiriitaista ja epäloogista elämä usein on. En kirjoita miellyttääkseni itseäni.

Yksi kommentti artikkeliin ”Autenttisuusfetisistin vaikea elämä

Kommentointi on suljettu.