Käyn Ikeassa noin kerran kahdessa vuodessa. En kutsuisi käyntejä elämyksiksi. Ne ovat pikemminkin sarkastisen tuskallisia. Silti palaan Ikeaan, vaikka olen todennut siellä asioinnin rasittavaksi äheltämiseksi. En ole edes vakuuttunut useimpien Ikea-tuotteiden laadusta. Suhtaudun jopa aggressiivisesti Ikean edustamaan kertakäyttökulttuuriin. Ikea kuluttaa prosentin maailman raakapuuvaroista huonekaluihin, jotka hajoavat ensimmäisessä muutossa. Billy-kirjahyllyt ovat notkolla jo kaupassa. Silti ovi käy. On syytä pureutua tarkemmin joihinkin Ikea-suhteeni erityispiirteisiin.

Ikea-bussi on tarinan lähtöpiste, kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti. Se on yksi niistä pienistä asioista, joiden vuoksi valitsen Ikean muiden kehäteiden varsilla olevien huonekaluliikkeiden sijaan. Ikea-bussi osoittaa, että kaikki käyvät Ikeassa: matkustajajoukko on Suomi pienoiskoossa. Vanhoja ja nuoria, duunareita ja herroja, miehiä ja naisia. Viimeksi bussin radiosta pauhasi Arttu Wiskari ja roikkomahainen kuski ärhenteli pikkulapsille. Silti olin kiitollinen kyydistä. Minua ei jätetty tien poskeen jossain joutomaalla.

Sisustaminen on kammottavaa pikkuporvarillista näpertelyä. Isompien sisustusmuutosten suunnitteleminen ja toteuttaminen on minulle lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kaikkien pitää kuitenkin asua jossain ja useimmat haluavat asua mieluummin viihtyisässä kuin epäviihtyisässä asunnossa. Siksi joudun nyrpeästä asenteestani huolimatta tekemään sisustusratkaisuja silloin tällöin. Laiskalle kodinhoitajalle Ikea on turvallinen lähtökohta: kalusteet ovat ajanmukaisia, käyttökelpoisia ja valikoima on suuri.

Toisaalta käytettyjä huonekaluja on tarjolla niin paljon, että ihminen ei tarvitsisi juuri uusia. Jos hän jaksaisi nähdä vaivaa. Valtaosa kodistani koostuu ilmaiseksi saaduista huonekaluista, jotka eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta. Tällainen lähestymistapa sisustamiseen tuntui luontevalta hyvin pitkään, mutta alitajuinen sosiaalinen paine tekee tilanteen nykyään yhä tukalammaksi. Kun tuttavat ovat opiskeluaikojen jälkeen vaurastuneet, ovat heidän kotinsa alkaneet muistuttaa yhä enemmän sisustuslehtien harmonisia idyllejä. Olen kuitenkin päättänyt viitata kintaalla kilpavarustelulle ja design-hurmokselle ainakin toistaiseksi.

Ikea ei tee asiakkaan elämästä mahdollisimman helppoa. Ikea tekee lähinnä luottokortin höyläämisestä helppoa. Asiakas pikemminkin joutuu töihin sekä tavaratalossa että kotona sen jälkeen. Ikean keräys- ja kokoamispalvelut ovat juuri sen verran liian kalliita, että niitä ei viitsi ostaa. Kävelyn määrän osalta kyse on varteenotettavasta hyötyliikunnasta. Ikea-jonot ovat nykyihmisen talvisota, jota muistellaan leuka väpättäen. Kun Ikea on ulkoistanut kokoonpanolinjan asiakkaalle, keskittyvät monet muut yritykset muotoilemaan asiakas- ja palvelukokemuksista silkkisen pehmeitä. Ei välttämättä tarvitsisi.

Voisinko käydä esimerkiksi Sotkassa? Teoriassa kyllä, käytännössä pitkin hampain. Ikea on elegantti brändi, Sotka on umpijuntti brändi. Sotka olettaa, että ihmiset haluavat asioida typerän oloisessa kaupassa, jonka sängyillä loikoilee mutasarjan rallikuskeja. Ihmisille tungetaan kaiken halpuus kurkusta alas. Monien ruotsalaisyritysten valtava oivallus on ollut se, että edullinenkin voi olla tyylikästä. Ikeassa käyvät köyhät ja rikkaat eikä kummankaan porukan tarvitse hävetä.

Ikea ei piilottele ruotsalaisuuttaan. Ikeaa voi pitää jopa eräänlaisena ruotsalaisuuden ja yleisemmin pohjoismaisen elämäntavan lähettiläänä (vaikka firma onkin nykyään rekisteröity Hollantiin!). Ikea on tehnyt kumisista lihapullistaan globaalin kulutuskulttuurin peruseineksen Big Macin tapaan: niitä myydään noin 150 miljoonaa vuodessa. Pellon keskellä ylväästi seisova sininen laatikko on välittömästi tunnistettavissa kaikkialla maailmassa. Se herättää ajatuksen, että tuolla asiat hoituvat. Vaikka sitten selkä märkänä varaston käytävillä vaeltaen. Saan laatikolta jotain mitä tarvitsen. Laatikko nielaisee ihmisen suolistoihinsa ja ulostaa hänet kärttyisenä mutta ongelmansa ratkaisseena. Ikea-kokemus on kuin Rubikin kuutio, joka vastoin kaikkia oletuksia vääntäytyy oikeaan asentoon.

Onko ikeoituminen vähittäiskaupan tulevaisuus? Voi hyvinkin olla. Kluuvin kauppakeskuksen kohtalo Helsingissä on kehityksen koko kuva. Sympatiseerasin itsekin ideaa kauppakeskuksesta, joka koostuisi söpöistä luomupuodeista ja pienten vaatemerkkien konseptimyymälöistä. Lopulta olen käynyt Kluuvissa vain muutaman kerran lähinnä siitä syystä, että siellä on hyvin rauhallista, lähes meditatiivisen hiljaista. Nyt norjalainen urheilutavaratalo XXL on valtaamassa Kluuvista kaksi kerrosta ja pienmyymälät huuhtoutuvat unohduksiin kuin jalanjäljet rantahietikossa. Ihmiset rynnivät kolossaaliseen yhden asian myymälään ja hoitavat tarpeensa. Luukuttava tarjousmarkkinointi pitää myllyn pyörimässä. Pöllämystynyt trendien nuuhkija on kanveesissa: eihän tämän näin pitänyt mennä! Toivuttuaan hän hakee XXL:stä lenkkarit ja Ikeasta työtuolin: käytöksen ja ihanteiden rinnakkaiselo muodostaa kiehtovan paradoksin.