Ajatus perheestä tuntuu itsestään selvältä, jos emme pysähdy miettimään asiaa tarkemmin. Suurennuslasilla tarkastellessa perhe osoittautuu kuitenkin mustekalaksi, jonka lonkerot hapuilevat moniin suuntiin. Perhe on eräänlainen zombikategoria: jotain mikä jatkuvasti kadottaa hahmonsa, mutta elää silti keskuudessamme.

Intuitiivisin käsitys perheestä lienee se, että perheen muodostavat vanhemmat ja lapset. Ydinperhe. Monet kokevat pelkän parisuhteenkin perheeksi. Toisille isovanhemmat ovat osa perhettä. Perhe on myös vertauskuva, joka liitetään tärkeisiin harrastus- ja ammattiyhteisöihin: ”Tämä käsipallojoukkue on kuin perhe, nämä kundit ovat veljiäni.” Sinkkutalouksien yleistyessä perheen kaltaista kokemusta haetaan todennäköisesti yhä enemmän yhteisöistä, jotka eivät perustu sukulaisuussiteisiin. Yksinäiselle lemmikit voivat olla tärkeimpiä perheenjäseniä. Uusperheissä jalka on monissa perheissä yhtaikaisesti, kansainvälisissä perheissä käydään kulttuurien välisiä vuoropuheluja. Sateenkaariperheitäkin on ja joidenkin perhe on lastenkodissa. Kaikista näkökulmista perhe näyttäytyy turvapaikkana, jonka ihmissuhteita leimaavat vakaus, neuvottelemattomuus ja tiiviys.

Ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa yksin, perheissäkin. Kymmenessä vuodessa yksin vietetty aika on lisääntynyt vajaan tunnin henkilöä kohden. Osan seurallisesta ajasta on nakertanut epäilemättä digitaalinen kommunikaatio ja uppoutuminen virtuaalimaailmoihin. Samalla fyysisen ja virtuaalisen erottelu tuntuu kuitenkin yhä keinotekoisemmalta. Esko Kilpi esittää blogissaan osuvan huomion siitä, että ihmiset käyttävät uusia kommunikaatioteknologioita, koska ne vähentävät viestinnän transaktiokustannuksia. Viestinnän pyrkimys ei kuitenkaan muutu: ihmiset haluavat olla henkisesti läsnä. Tarkemmin tulisi havainnoida sitä, milloin ihminen tuntee olevansa yksin. Näin ei välttämättä ole verkon sosiaalisissa rihmastoissa.

Miehen roolissa on tapahtunut murros, joka voimistuu tulevaisuudessa. Mies ei ole enää yksinoikeutettu breadwinner, vaan yhä useammin naista pienipalkkaisempi ja heikommin koulutettu. Mies joutuu omaksumaan hoivaavamman ja tunneilmaisultaan kehittyneemmän roolin. Mies ei voi jäädä enää pihavajaan murisemaan työkalujen ja puupalikoiden sekaan, vaan hänen täytyy hallita small talk hoitovapaata viettävien kahvilatapaamisissa. Kehityskulku on tervetullut: mies elää lähempänä lasta ja työelämän sukupuoliasetelmat tasapainottuvat. Monilta osin mies vaikenee edelleen: miehet puhuvat suhteidensa ongelmista pääosin vain kumppaninsa kanssa. Naiset jakavat huoliaan huomattavasti enemmän ystävien ja sukulaisten kanssa.

Nykyaikaista nuorten sukupolvien parisuhdemallia on kuvattu termeillä kuten sarjamonogamia ja romantiikan renessanssi (ks. esim. Perhebarometri 2013). Peräkkäisiä suhteita solmitaan yhä herkemmin ja suhdetta vaihdetaan nopeasti, jos se ei tyydytä seksuaalisesti tai emotionaalisesti. Samalla uskottomuus tuomitaan yhä voimakkaammin. Eurooppalaisessa vertailussa Suomi näyttäytyy erittäin tiukkana yksiavioisuuden vaalijana. Rinnakkaissuhteiden vähenemisen on katsottu johtuvan myös siitä, että vapaa-ajan harrastukset ja työ ovat yhä suurempia aikarohmuja. Pettämään ei ehdi. Itsetyydytyksen suosio onkin kasvanut: se on viihtymisen lifehack kalenterihaasteellisille! Sooloseksin virikemateriaali valtaa alaa myös naisten keskuudessa: kun vuonna 1992 pornoa piti kiihottavana 38 prosenttia suomalaisista nuorista naisista, oli luku vuonna 2007 jo 59 prosenttia (ks. Between Sexual Desire and Reality, 2009).

Suomalaiset ovat keskimäärin tyytyväisiä parisuhteisiinsa. Perheissä onnen ja painajaismaisuuden ääripäät ovat toisaalta voimakkaampia kuin kenties missään muissa ihmissuhteissa. Perheen julkisivu voi olla puunattu, mutta sisällä rapa roiskuu. Perhettä näytellään. Perheet sisältävät aina mahdollisuuden valtavaan onneen, mutta perheissä kytee myös romahduksen riski. Siksi rakkaus taiteen ja populaarikulttuurin ydinaiheena ei kuihdu. Piilevä tragedia leimaa monia taiteen perhekuvauksia. Hajoava perhe on draaman perusaines, lapseen kohdistuva kärsimys sen kivuliain tehokeino. Se kertoo perheen tärkeydestä.

Suomalainen perhemalli on pysynyt vakaana jo muutamia vuosikymmeniä ja perheiden modernisaatiokehityksen katsotaan pysähtyneen. Perheiden ympärillä monet rakenteet ovat kuitenkin yhä notkeampia, jopa hajonneita. Tämä pätee etenkin työhön, jonka sidos aikaan ja paikkaan heikkenee koko ajan. Ympäristön epävarmuus on omiaan voimistamaan perheen kaipuuta, ja monien nuorten tulevaisuudenhaaveissa kaikuvat perinteiset arvot ja usko yksilölliseen elämänhallintaan. Julkisen sektorin talouskurimus todennäköisesti tiivistää perheitä entisestään ja lisää ylisukupolvisia hoitosuhteita, miksei myös suurperhemäistä asumista. Zombikategoria elää ajassa ja paikassa, mutta ei katoa.

(Kuva: Pedro Moura Pinheiro)