Eevil Stöön Fuck Vivaldi – albumi (2012) on ollut luultavasti eniten kuuntelemani levy tänä vuonna. Julkaisuun jälkijunassakin havahtuneelle se on ollut inspiroivin musiikkielämys pitkään aikaan. Miksi? Levy on synkkä, mutta ei samaan tapaan kuin esimerkiksi hevilevyt ovat. Mustan sävy on vivahteikkaampi. Eevil Stöön maailma ei ole kovin totta, mutta se on savupilven verhoamana fantasiana kiinnostava. Stöön riimit ja tekniikka ovat enintään sinnepäin, ja juuri sellaisinaan täydellisiä. Stöö ei ole huumorin ja poikamaisen pelleilyn lävistämä kuten esimerkiksi Ruudolf. Silti Stöö on hauska, mutta pikimustalla ja oudolla tavalla. Hauskuuttamisessa ei ole mitään väkinäistä. Jäänviileistä biiteistä huolimatta Stöö ei edes jaksa olla cool. Määrittely on vaikeaa.

”Postmodernism is dead […] and something altogether weirder has taken its place.” – Adrian Searle, The Guardian (2009) 

Uusvilpittömyys (new sincerity) ja metamodernismi ovat käsitteitä, jotka on löyhästi yhdistetty erilaisiin liikehdintöihin taiteen kentällä. Uusvilpittömyydestä puhuttiin jo 1980-luvulla ja käsite on ehtinyt elää ajan saatossa. Metamodernistinen keskustelu alkoi puolestaan vuonna 2010, kun hollantilaiset Timotheus Vermeulen ja Robin van den Akker julkaisivat Notes on metamodernism -artikkelin Journal of Aesthetics & Culture -lehdessä. Ominaista niin uusvilpittömyydelle kuin metamodernismillekin on irtiotto postmodernismille tyypillisestä ironiasta ja kyynisyydestä, kuitenkaan ironiaa täysin hylkäämättä. Vilpitön ironia kuulostaa paradoksilta. Ironian tehtävä on purkaa, tuhota, leikitellä, trivialisoida, olla ottamatta kantaa. Metamodernismi höystää ironiaa romanttisilla ja vilpittömillä vivahteilla. Jonathan D. Fitzgerald kirjoittaa The Atlantic -lehden artikkelissaan, että esimerkiksi hengellisyys, perhe ja ympäristö ovatkin monin paikoin vilpittömän cooleja teemoja populaarikulttuurissa. Vilpittömyys – ei siis ironia! – on Fitzgeraldin mukaan aikamme eetos. Metamodernistinen manifesti peräänkuuluttaa asennemuutosta näin:

”We must liberate ourselves from the inertia resulting from a century of modernist ideological naivety and the cynical insincerity of its antonymous bastard child.”

Tärkeää on henkinen liike eri ääripäiden välillä. Näitä metamodernismin ääripäitä ovat esimerkiksi mainitut ironia ja vilpittömyys, naiivius ja tietäminen, relativismi ja totuus sekä optimismi ja epäily. Vermeulen ja van den Akker näkevät, että ääripäät toimivat painovoiman tavoin: kun vilpitön innostus saa fanatismin muodon, palauttaa ironia sen maan pinnalle. Kyvyttömyys tehdä valintoja on toisaalta postmodernismille ominaista venkoilua. Manifesti huomioi myös nostalgian ja futurismin rinnakkaiselon: nykyinen viestintäympäristö sekoittaa hektisessä tahdissa elementtejä menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Kuten pop-historioitsija Simon Reynolds on sanonut, on ihmiskunnan historiassa tuskin ollut aikakautta, joka olisi ollut yhtä pakkomielteisen kiinnostunut omasta lähimenneisyydestään. Toisaalta teknologian kehitysharppaukset tuovat monia eilisen scifi-visioita yhä lähemmäs jokapäiväistä arkea. Nettikulttuuriin erikoistunut futuristi Andres Colmenares on puhunut ilmiöstä nimellä “nostalgia futura”.

Eevil Stöö räppääkin, että “tää on sitä retrofuturistist shittii niinku Jetsonit”. Tuottaja Koksukoon biiteissä paukkuvat klassiset rumpukoneet ja äänimaisemaa leimaa industrial-musiikille ominainen avara kolkkous. Sovitukset ja rytmiikka ovat elimellisesti tätä päivää. Biiseissä esiintyy usein Pikku-Herkon hahmo, joka tuntuu samanaikaisesti todelta ja komiikalta. 1990-luvun Beavis and Butt-head -mielikuvamaailmaan vie puolestaan Stöön aneeminen, TV:n povipommeja kyttäävä slacker-olemus. Stöö ei rajaudu musiikkiin, vaan Fuck Vivaldi -albumia täydensi hänestä tehtyjen muotokuvien näyttely Fuck Picasso. Ominaista tempauksille on se, että Stöön hahmon herättämä “mitä vittua!” -reaktio voimistuu jatkuvasti.

Musiikkitoimittaja Niko Peltonen kirjoittaa Nuorgamissa, että Stöön voi nähdä myös osana suomalaisten eksentrikkojen pitkää perinnettä. Näkemys on osuva, mutta itse eksentrikon hahmo on muuttunut. Siinä missä Kalervo Palsa oli ja Andy McCoy on sitä mitä on ympäri vuorokauden, voi Stöö ottaa hiihtopiponsa ja puhe-efektinsä pois ja tehdä jotain aivan muuta. Samalla kun näen Stöön kävelevän punasilmäisenä kohti arkkua, näen hänen pyöräilevän Jopolla mainostoimistoon. Stöö on performanssi, jonka rajat ovat epäselvät. Amerikkalainen taidekriitikko Jerry Saltz on kuvannut metamodernistisesti virittyneiden nuorten taiteilijoiden asennetta New York Magazine -lehdessä seuraavasti:

”It’s an attitude that says, I know that the art I’m creating may seem silly, even stupid, or that it might have been done before, but that doesn’t mean this isn’t serious. At once knowingly self-conscious about art, unafraid, and unashamed, these young artists not only see the distinction between earnestness and detachment as artificial; they grasp that they can be ironic and sincere at the same time, and they are making art from this compound-complex state of mind.”

Ensisilmäyksellä paradoksaalinen, häilyväinen ja elohopeamainen metamodernismi on niin epämääräinen hahmotus, että se turhauttaa. Ymmärrettävän viestinnän nimissä se joutaisi roskikseen. Toisaalta metamodernismi antaa viitekehyksen ilmiöille, joita on vaikea käsitteellistää millään muulla tavalla. Kyseessä on se “aikamme eklektismi”, johon toimittaja Oskari Onninen viittaa kipakassa taidekritiikkiä käsittelevässä esseessään “1/5”. Ilmiöille voisi antaa yksinkertaisemmankin muodon, mutta samalla vilpitön totuuden tavoittelu kohtaisi konkurssin. Käsitteellinen pyörittely kaipaa kuitenkin rinnalleen naiivin ihmettelevää katsetta.

Yksi kommentti artikkeliin ”Uusvilpittömyys, metamodernismi ja Eevil Stöö

Kommentointi on suljettu.