Futuristin tehtävä on ennakoida, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tehtävä ei ole helppo, koska kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia ajatuksia tulevaisuudesta. Futuristin täytyy siis luoda maallikkoarvioita täsmällisempiä ja todennäköisempiä tulevaisuuskuvia. Tulevaisuuksia pohtiessaan futuristi voi poimia työkalupakistaan erilaisia vasaroita ja meisseleitä. Havainnollistan tätä pyörittelemällä erään miniskenaarion todennäköisyyttä.

Oletetaan, että haluan huomenna illalliseksi lohta, koska sen kilohinta on poikkeuksellisesti vain kuusi euroa. Koska ostohetki sijaitsee hyvin lyhyen aikavälin tulevaisuudessa, voi aikeen toteutumista pitää varsin todennäköisenä. ”Hän ostaa illalliseksi lohta, koska se on halpaa” -skenaario näyttää päällisin puolin robustilta. Todennäköisyyttä lisää se, että lohta myyvä marketti sijaitsee rutiininomaisen kotimatkan varrella.

Tulevaisuus liikkuu usein optimismin ja skeptisismin välillä. Lohen alhainen hinta herättääkin epäilyksiä. Kenties kala on pumpattu täyteen kemikaaleja ja kasvatettu surkean pienessä altaassa. Ehkä lohen koostumus on jauhoinen ja rasvainen. Jos lohi on fileoitu, on se saattanut tulla Norjasta Suomeen Thaimaan kautta. Voinko luottaa kalatiskin herrasmiehen vakuutteluihin siitä, että ei ole syytä olla huolissaan?

Numeroita on hyvä olla, koska niihin uskoo kylmäkiskoisinkin konserninjohtaja. Koska skenaario valahti jo epäilyn asteelle, voin täsmentää sitä määrällisellä kyselytutkimuksella 30-35-vuotiaiden helsinkiläismiesten keskuudessa. Kyselyä varten voin laatia väittämiä kuten ”olen lisännyt kalan syöntiä viime vuosina” tai ”syön mieluummin kalaa kuin muita lihoja”. Jos tarkastelen myönteisesti vastanneiden prosenttiosuuksia korkeakoulutettujen segmentissä, voin olettaa, että ne korreloivat ainakin jonkin verran oman elämäntapani kanssa. Voin myös yrittää etsiä aiemman vastaavan tutkimuksen, jolloin pystyn tekemään ajallista vertailua eri mittausten kesken.

Tulevaisuus antaa vihjeitä itsestään. Voin tarkkailla uusia ruokakulttuurin ilmiöitä lähiympäristössäni ja metsästää niin sanottuja heikkoja signaaleita. Muutaman karvalakkivuoden jälkeen sushi näyttää kasvattaneen suosiotaan: kenties voisin valmistaa lohen japanilaisittain ja pitää kutsut! Saatan pohtia, millaisen vaikutelman sushi-illallinen antaisi ja mikä on lohen asema keskiluokkaisissa kulttuurisen pääoman kamppailuissa. Kutsut sisältäisivät myös epäonnistumisen riskin, koska en ole valmistanut kyseistä ruokalajia ennen.

Tulevaisuus on nykyhetken intentioissa. Voin hyödyntää datamassoja louhivaa verkkoanalytiikkaa ja kartoittaa kalansyöntiaikeita nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Kuinka moni on maininnut tänään tweetissään sanan “kala” tai ”lohi”? Onko lohen polkuhinta luomassa kohtuuttoman ryntäyksen markettiin? Onko syytä varautua kalan loppumiseen? Onko jostain lohireseptistä syntynyt sosiaalisen median sensaatio viime aikoina? Onko joku julkisuuden sankarikokki intoillut lohen puolesta?

Voin myös kysyä asiasta erilaisilta päivystäviltä dosenteilta. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa on jo joitain vuosia ollut ruokakulttuurin professori. Kipakan mielipiteen halvasta lohestani voisin saada joltain bloggaajalta, “biohakkerilta” tai ruokakulttuurin nuorelta radikaalilta, jotka todennäköisesti hyökkäisivät suu vaahdossa viljeltyä lohtani kohtaan. Puoltavamman näkemyksen tarjoaisi todennäköisesti joku teollisuuden edustaja. Hän korostaisi vakaata laadunvalvontaprosessia, jonka myötä lohessa ei ole antibioottijäämiä tai torjunta-aineita.

Voin pohtia kalansyöntiä suhteessa erilaisiin trendeihin. Voin rakentaa lukuisista nano-, mikro-, makro- ja megatrendeistä visuaalisen mallin, jossa trendien keskinäisiä vaikutussuhteita on hahmoteltu. Lohen ympärille kertyisi todennäköisesti ilmiöitä kuten kasvispainotteinen syöminen, lähiruoan suosiminen, uusi lautasmalli, holistinen hyvinvointi ja paleodieetti. Voin pohtia, mitkä näistä ilmiöistä sivuavat omaa elämääni.

Jo tällainen pintaraapaisu osoittaa, että analyysi voi rakentua monista kerroksista. Kompleksisuutta lisää kommunikaation määrän kasvu. Monimutkaisuus vaatii luottamusta intuitioon. Gonzo-futuristiksi itseään kutsuva Justin Pickard on yksi harvoista tietämistäni tulevaisuuseksperteistä, jonka työssä on eräänlainen postmoderni tatsi. Pickard kirjoittaa gonzo-futuristin manifestissaan: ”Gonzo futurism wants you to listen to your amygdala: elevate the subjective, the emotional, and the memetic. Future shock is social and psychological, so keep asking: how do these observations make you feel?”

Navigointikokemus tiedon paljoudessa on joskus sekava. Identiteettikriisi on tyypillinen aloille, jotka tutkivat jatkuvasti muuntuvia sosiaalis-inhimillisiä todellisuuksia. Jotkut taistelevat häilyväisyyttä vastaan vetäytymällä kattojärjestöihin ja haikailemalla sertifikaattien perään. He hoitavat oireita tunnistamatta taudin syitä. Futuristin tulisikin hyväksyä roolinsa eräänlaisena kaaospilottina, näyttää keskisormea puiseville standardointipyrkimyksille ja olla ylpeä monikasvoisuudestaan.

(Kuva: State Of Mind Those Who Go, Umberto Boccioni, 1911)