Positiiviseksi psykologiaksi kutsuttu ajattelusuuntaus on luonut säpinää viime vuosina niin bisnesmaailmassa kuin akateemisissakin ympyröissä. Ajattelutapa on popularisoitu lukuisiin upean elämän ja työn oppaisiin. Samalla poliitikot ja liike-elämän vaikuttajat sättivät suomalaisia kielteiseksi ja innostumiskyvyttömäksi kansaksi. Suomalaiset elävät heidän silmissään ikuista Aki Kaurismäen duunarielokuvaa, johon elämystalouden innovaatio- ja kilpailukykyimperatiivi ei ole vielä saapunut. Näkemys on yksisilmäinen, koska se ei havaitse positiivisuuden ja negatiivisuuden salavuoteutta.

Talouskurimuksessa positiivisuuden tulisi kohdistua etenkin työhön. Itsensä toteuttaminen työssä on ihanne, johon monet pyrkivät. Itsensä toteuttamista seuraa hypoteettisesti innostus. Nähdäkseni ei kuitenkaan ole mitään staattista minuutta, joka vain odottaa toteuttamistaan. Identiteettikokemus seuraa tekemistä eikä toisinpäin. Siksi itsensä toteuttaminen kuulostaa masturboinnilta.

On epäilemättä hyvä asia, jos ihminen on intohimoinen ja innostunut työnsä suhteen. Jotkut korostavat jopa rakkauttaan työtään kohtaan. Tällaisen puheenparren tavanomaisuus on kuitenkin saanut intohimon näyttämään velvoitteelta. Jos ei joka hetki koe ylitsevuotavaa rakkautta työtään kohtaan, täytyy työssä olla jotain vikaa. Työntekijä ei ymmärrä omaa etuaan, jos hän ei viitsi joka toinen ilta breinstormata pöytälaatikkofirmoja vastavalmistuneiden startup-jameissa.

Julkisessa työelämäkeskustelussa ei ole olemassa sellaista ihmistä, joka vain haluaa tehdä päivittäisen työnsä ihan riittävän hyvin. Useimmissa työnkuvissa on ainakin jonkin verran toistoa ja yllätysten määrä vähenee ajan myötä. Työterveyslääkäri ja kirjailija Juhani Seppänen vertaa tätä ihmisten välisen rakkaussuhteen väljähtymiseen: työtäkin kohtaan koettu intohimo tuppaa laimenemaan. Ihan kiva seiskaplus -linjan työntekijällä on kuitenkin yksi etu: hän ei uuvu omaan perfektionismiinsa.

En syytä positiivisen psykologian edustajia vaaleanpunaisesta lässypositiivisuudesta, joka ei sisällä sävyeroja tai kriittisyyttä. He eivät ole niin naiiveja. Haluan kuitenkin nostaa esiin negatiivisten tunteiden luoman liikevoiman. Primitiivinen raivo jotain maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan herättää välittömästi kysymyksen: miten tämän voisi korjata ja onko minulla välineet siihen? Tunnetta tulisi seurata rationaalinen suunnitelma. Jos epäkohta herättää vain mutinaa ja nurinaa, on kyseessä haitallinen innostusvaje.

Erilaisiin turhakkeisiin tukehtuvassa maailmassa ei ole aina syytä innostua siitä, että kaupassa on jokin uusi tavara tai että verkossa on uutta sisältöä. Oli ihminen positiivisen psykologian kasvatti tai ei, voi hän pyristellä materialistista elostelua vastaan. Katseen voi esimerkiksi suunnata toimintatapainnovaatioihin, merkityksellisiin sisältöihin ja sosiaalisiin innovaatioihin. Kollegani Minna Koskelo Futures Specialists Helsinki -verkostosta on puhunut markkinatalouden uudelleenmäärittelystä: turbokapitalismista tulisi siirtyä ihmiskeskeisyyteen ja jaetun arvon malleihin.

Vitutus on taiteen polttoainetta, koska taiteilijan pyrkimys on usein kuvata vitutuksen luonne ja samalla piristää itseään edes jotenkin. Depressio, maanis-depressiivisyys, psykoottisuus, itsetuhoisuus ja muut mielen kriisit ovat traagisuuteen asti monien ihailemiemme merkkiteosten taustalla. Lyhyellä aikavälillä äärimmäinen mielen synkkyys ei välttämättä tuhoa tuotteliaisuutta, pitkällä kylläkin. Yksi viime vuosien helmistä vitutuksen ja turhautumisen saralla on Pää Kii -yhtyeen debyyttialbumi. Se koskettaa, kun taas monille iloisen luovuuden apostoleille tekisi mieli sanoa, että pää kii!

Innostus ja positiivisuus eivät ole sanoja, joilla juurikaan käsitteellistäisin omaa kokemustani. Mikä ei tarkoita, etten kokisi niitä. Se riippuu määritelmästä. Flow-kokemus on miellyttävä tila, mutta harvinainen erilaisten keskeytysten pirstomassa maailmassa. Filosofi Lauri Järvilehto kuvaa blogissaan suomalaisille tyypillistä innostusta kokemuksena siitä, että jokin toimii. Tämä voi ilmetä myös hiljaisena keskittymisenä räjähtävän haltioitumisen sijaan. Innostus ei välttämättä näy naamasta, mutta tällainenkin innostus kumpuaa merkityksellisten ongelmien ratkaisemisesta.